Kuunlapsi

12. Luku - Sori

Sunnuntai meni ohi hujauksessa. Koko päivä valui sormien välistä auringon lämmittämän hiekan tavoin, katosi hyppysistä ärsyttävän estottomasti. Olin yrittänyt pitää epätoivoisesti kiinni juoksevien tuntien nurkista, mutta ne olivat vain naureskelleet minulle päin naamaa ja pöläyttäneet tomupilven jälkeensä, jättäneet minut happamana mätänemään sänkyni pohjalle Netflixin kanssa. Kaiken lisäksi olin valehdellut Hertalle yöllisestä seikkailustani, kertonut potevani ikävää pääkipua – mikä sai omatuntoni kolkuttamaan pahemman kerran – ja selitellyt Nupulle kärsiväni kamalasta krapulasta, vaikka sekin oli täyttä puppua pientä pökkyräisyyttä lukuun ottamatta. Todellisuudessa kärsin tunteiden ja ajatusten ylikuormituksesta, joka imi kaiken energian säästelemättä. En vain kehdannut myöntää sitä edes itselleni; että jokin saattoi laittaa minut näin sekaisin.

Olinko minä ihastunut Joeliin?

Ei, minähän pidin Samusta.

Vai pidinko sittenkään?

Miten susi oli voinut tuoda minut kotiin?

Miksi se oli ollut niin... tuttavallinen? Huolehtivainen?

Eivät sudet lähestyneet ihmistä, olin vain nähnyt näkyjä kännipäissäni.

Mutta se ei tuntunut siltä. Kaikki, jokainen hetki illasta oli kristallinkirkkaana mielessäni, tuntui niin todelliselta ja pysäyttävän käsinkosketeltavalta, vaikkei sen pitäisi olla mahdollista. Ei sellaisen alkoholin läträyksen jälkeen. Mutta ehkäpä minulla oli vain hyvä viinapää.
Hah, tuskin! Joten mikä järkevä selitys viikonlopulle sitten voisi olla?

"...Lilia, rakas, yritä pysyä mukana, jooko?" Isla jupisi ja napsutteli sormiaan lasittuneen katseeni edessä. Säpsähdin aavistuksen verran ja kohdistin katseeni vieressäni sohvalla istuvaan tyttöön, joka oli tänäänkin pukeutunut sangen viehättävästi; saapuvan talven innoittamana hänellä oli yllään kermanvaalea, suuri ja hienosti kirjailtu pörröneule sekä siihen sointuvat mustat legginsit.  Kauniisti viilatut kynnet olivat tänään viininpunaiset, sopivat tietenkin huulipunaan, enkä ymmärtänyt mistä hän sai puhtia pynttäytymiseen. Itse olin ahdistuksissani kiskonut ensimmäiset käteen osuvat vaatekappaleet ylleni tuolini selkänojalta, eivätkä musta ylisuuri Dickiesin huppari ja harmaat juoksuhousut olleet kovinkaan hääppöinen yhdistelmä.

"Hei ihan oikeesti nyt! Mä tässä yritän vuodattaa sulle mitä kaikkea ihanaa viikonloppuna tapahtu, enkä mä saa susta irti muuta kun kammottavan tyhjät silmämunat ja viivaksi vääntyneen suun!"

Isla mutristi huuliaan lähes huomaamattomasti. Hän teki aina niin tuohtuessaa, mikä oli minusta sangen huvittavaa. Ei vain tänään. Ennen kuin ehdin kuitenkaan vastaamaan mitään, ystäväni otsalle ilmestyi hienoinen ryppy, huoli heijastui vihreistä silmistä. Sanat kuolivat huulilleni ja yhtäkkiä tuli kovin paljas olo.

"Onhan sulla kaikki hyvin? Tapahtuko viikonloppuna jotain?"

Vääntelin hupparini hihoja vaikeana, viivyttelin vastaamista. Kyllähän minä tiesin että Islalle saatoin puhua. Että tyttö kyllä kuuntelisi, auttaisi parhaansa mukaan. Häpesin lauantaita, häpesin itseäni. Jos olisin voinut pyyhkiä koko typerän päivän pois, olisin tehnyt sen ilomielin kahta kertaa miettimättä. Halusin unohtaa Joelin, halusin sopia Samun kanssa. Hitto, en minä ollut tällainen! En minä ollut se spontaani suutelija, se joka unohti miettiä miten toimi. Minä olin harkitsija ja yliajattelija. Tosin jälkimmäinen oli kahlinnut minut sänkyyn koko päiväksi, tiedä sitten oliko se hyvä vai huono asia.

Olin juuri avaamassa suutani, aloittamassa huonon oloni purkausta, kun oppilaita alkoi virrata käytäviltä luokkiin, kurssilaisiamme biologian luokkaan. "Ei. Ei tapahtunut mitään", mutisin ja nousin ylös liittyäkseni luokkakavereideni vanaveteen. Saatoin nähdä, ettei Isla uskonut vastaustani; tyytymättömyys loisti rajatuista silmistä kilometrien päähän. Kohtausta hän ei kuitenkaan käytävällä aloittanut, mistä olin kiitollinen. En olisi jaksanut ihmisten juorunnälkäisiä katseita ja tytön tenttaavia kysymyksiä juuri nyt.