Saippuata tähtitaivaan alla [YoonSeok/Sope | FIN]

15. "Viimeinen hetki"

Se kettu oli aika pian kadonnut tiehensä ja autoin parhaani mukaan Yoongin alas puusta. Emme kauhean pitkälle päästy kun päädyimme istumaan puunjuureen, minä vieläkin rauhoittelin poikaa.

"Miten se niinku toimii?" kysyin kun olin hakenut pojalle viltin ja lasin vettä.

"Mm... Jos mä oon yksin mä sekotan mikä on todellista ja mitä mun mieli justiinsa keksi. Se saattaa sekottaa mitä mä oon oppinu ja niin. Joskus jos jotain hämmentävää ja omalla tavallaan paranormaalia tapahtuu", Yoongi sepitti. "Mun pitää oikeestaan myöntää jotain... Mä pelkään metsiä ihan vitusti. Se vaa tuntuu paikalta missä mä tuun hulluks."

"Aa... Ymmärrän", sanoin ja ymmärsin miksei poika sanonut aluksi mitään ja suuttui helposti. "Mut miks sä pelkäsit tota kettua? Hallusinoiks sää?"

"Harvoin, mut joskus joo. En kyl nyt tehny. Se on enemmänki se et mun aivot vaa pelkäs sitä. Vähän niinku hain terävät hampaat mä löydän sen ketun sileän turkin pelottavana."

"Miks sä sit pyysit mua kuvailee kettua?" kysyin ihmeissäni.

"Puhe ja keskustelu auttaa mua palautuu järkiini. Ihmiskonakti ylipäätään... Ja lemmikki on tarpeeks kyl mulle. Mun siskolla oli niin paha et jos se meni paniikkiin sitä ei saanu takas vaa sille piti antaa rauhottavia ja ties mitä. Sille piti opettaa uuestaa miten maailma toimii", Yoongi kertoi ja värisin ajatukselle moisesta kohtauksesta.

"Jos mul ois toi mä en ikinä luottais mitä mä nään ja mihin mä uskon", sanoin.

"Mm... Mulla on ikävä Hollya...", Yoongi sanoi surullisena ja taputin pojan selkää.

Yoongi teki meille aamupalaa ja haukottelimme kumpikin yhtä väsyneinä. Aloin nauramaan ja Yoongi ihmetteli minua tehdessään munakasta.

"Mikä nyt?" Yoongi kysyi itsekkin nauraen hämmennyksestä.

"Me luultiin kettua sudeks ja kiivettiin puuhun ku me luultiin et se jahtas meitä!" nauroin ääneen ja Yoongikin nauroi jutulle.

"Eiks sudet yleensä oo sitä paitsi aika säikkyjä?" Yoongi kysyi.

"Tarkotaks kettuja siis..." sanoin ja ratkesimme kumpikin nauramaan kun Yoongi tajusi virheensä.

Söimme aamupalan ja menimme järven rannalle istumaan.

"Sä et oo muute tupakoinu sen päivän jälkee ku me tultiin tänne", huomautin kun mieleeni valahti meidän ensimmäinen keskustelumme.

"Aa joo... Öhh..." Yoongi köhisi punastuneena. "Ei mulla ollu ku yks aski ja se meni tyhjäks aika nopeasti ja niin", poika soperteli nopeasti.

Naurahdin ja kiedoin käteni pojan vyötärölle ja nojasin päätäni hänen olkapäälleen. Tuuli puhalsi kasvoilleni ja värisytti aina niin pelipintaista järveä. Oli sopivan viileä päivä, juuri semmoinen milloin toisen lämpö tuntui ihanalta.

"No siis juttu on niin että mä en oikeesti tupakoi usein. Mä vaa...", Yoongi soperteli taas halliten äänensävyään mutta sanojen muodostaminen näytti olevan se vaikea juttu. "...yritin tehä vaikutuksen suhun", poika yskäisi ja mutisi loppu osan.

Naurahdin ja hymyilin silkasta ja puhtaasta ilosta.

"Toimiko se?" hän virnisti kun käänsin pääni poikaa kohti ja kohtasin hänen katseensa.

"Joo", sanoin hiljaa antaen kevyen suudelman pojan huulille.

442 sanaa

---
Mulla ei oo mitää viisaita sanoja tänne loppuun...

(Täydellinen kohta mainostaa Twitteriäni! : shinyshimm)
Shim🐏