Salattu hetki

Luku 2

"Hei, Patricia!" Kuului puhelimen toisesta päästä. "Olin yrittänyt soittaa sinulle jo aikaisemmin. Viikonloppuna olisi... ja halusin vain kysyä... jos pääsisit tulemaan."

Taustalta kuuluva puheensorina ja muu taustaääni olivat peittäneet suurimmaksi osaksi Johnin äänen, minkä takia en ollut saanut kunnolla selvää hänen sanoistansa. "John, en kuule sinua kunnolla. Missä olet?"

Hetken päästä taustalta kuuluvat äänet hiljenivät ja John selvensi: "Olen Herkussa. Täällä on aika paljon porukkaa. Kysyin, että haluaisitko tulla lauantaina ystäväni Aaronin luona pidettäviin bileisiin? Lupasin kutsua omia ystäviäni paikalle ja toivoisin, että näkisin sinut siellä."

Herkku oli koulumme vieressä oleva kahvila, jossa kävi paljon koulumme oppilaita. Varsinkin viikonlopun lähestyessä paikka oli melkein aina täynnä iltaan asti.

"En tiedä, pääsenkö." En ollut vähään aikaan käynyt kotibileissä. Olin muutenkin jo suunnitellut, että viikonloppuuni sisältyisi tanssituntien lisäksi vain rästiin jääneiden läksyjen tekemistä. Ehkä voisin vain kutsua korkeintaan parhaan ystäväni, Haileyn, nyt viikonloppuna kotiini pitämään meidän yhteiseksi tavaksi tullutta leffailtaa, sillä viime kertaisesta oli kuitenkin melkein kuukausi. Hailey oli nyt pari kuukautta sitten alkanut seurustelemaan Luken, koulun jalkapallojoukkueen kapteenin, kanssa. He olivat lähiaikoina viettäneet paljon aikaa keskenään ja kaipasin jo yhteisiä hetkiämme, jotka olivat jääneet näiden lähikuukausien aikana vähemmälle.

"Etkö voisi tulla seurakseni?"

Pieni hymy kävi kasvoillani. "Minun täytyy miettiä."

"Okei. Nähdäänkö huomenna koulussa?"

"Nähdään", vastasin, kunnes lopetin puhelun.

"Onko kukaan kotona?" Huudahdin astuessani sisälle puisesta ulko-ovesta. Eteeni aukesi modernin pelkistetyllä sisustuksella koristeltu, kaksikerroksinen asunto, jota kutsuin kodikseni. Kukaan ei vastannut. Huokaisin, kunnes laskin käsissäni olevan treenikassini alas ja kävelin kohti keittiötä, joka sijaitsisi oikean puoleisen oven takana.

Otin jääkaapista esille sinisen rasian, jossa oli jäljellä vielä pari päivää sitten tekemääni makaronilaatikkoa. Laskin sen keittiön perällä olevalle lasipöydälle, kunnes lähdin hakemaan itselleni lautasta ja haarukkaa. Huomasin matkalla valkoisen lapun, joka oli jätetty keittiön tasolle. Siihen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla:

"Toivottavasti tanssissa meni hyvin. Lähdin lennolle ja tulen sunnuntaina. Jos jotain tulee, niin jätin rahaa simpukan päälle, sekä voit aina soittaa isällesi. -Äiti".

Rypistin paperin ja heitin sen alapuolellani olevaan roskikseen. Isäni tuntien hän varmasti työskenteli tänään myöhään, joten mieluiten turvautuisin olohuoneen simpukkalautasella oleviin rahoihin kuin siihen, että isäni tulisi vastaamaan nopeasti soittooni.

Kuivasin viimeisen kerran valkoisella pyyhkeellä märkien hiuksieni latvoja, kunnes heitin pyyhkeen olohuoneen valkoisen sohvan päälle. Istuuduin alas pyyhkeen viereen ja otin käsiini pöydän päälle ennen suihkuun menoa jättämäni kännykän. Halusin soittaa yhdelle henkilölle, johon tiesin voivani aina luottaa, sekä vastaavan puheluihini.

"Hei, Patty."

Hymy muodostui kasvoilleni. "Hei, Hails. Onko sinulla suunnitelmia viikonlopuksi? Ajattelin, että voitaisiin pitkästä aikaa pitää yhteinen leffailta. Kävisikö jo ehkä huomenna, kun tanssituntini on ohitse?"

"Kuulostaa hyvältä. Olen itse asiassa nyt Luken luona, mutta voidaanko katsoa huomenna tarkemmin?"

"Joo, toki. Heitänkö sinut huomenna kouluun? Voitaisiin puhua matkalla."

"Luke oikeastaan jo sanoi, että heittäisi minut, koska hänellä alkaa koulu samaan aikaan."

Katsoin kohti isoa maisemataulua, mikä oli ripustettu olohuoneen valkoiselle tiilisenälle. "Okei, no, nähdään sitten koulussa. Viimeistään ruokalassa, eikö?"

"Joo, nähdään."

Tiputin kännykän sohvalle ja nojasin vasten sohvan selkämystä. Pidin katseeni vielä tuossa yömaisemaa kuvastavassa taulussa, joka toi hiukan väriä muuten värittömään olohuoneeseen. Aikaisemmin Haileyn ja minun puhelumme olivat joskus kestäneet jopa tunteja. Nykyään en oikein enää melkein tiennyt, mistä voisimme puhua, kun emme olleet lähiaikoina kokeneet mitään uutta yhdessä, josta voisimme puhua tunteja jälkeenpäin. En myös ollut itse kokenut mitään erikoista jaettavaksi - enkä halunnut aina vain kuunnella, mitä hän ja Luke olivat tehneet keskenään.

Otin kännykän takaisin käteeni ja katsoin sitä vain hetken. Inhosin yksinäisyyden tunnetta. Tunnetta, jota olin nuorena ihan liian monta kertaa tuntenut kotonani - jota tunsin vieläkin. Silloin olin alkanut täyttämään sitä tyhjyyttä ympäröimällä itseni mahdollisimman monella ystävällä. En kuitenkaan ollut kuin vasta yläasteella tavannut parhaan ystäväni. Hailey oli silloin veljensä kanssa saapunut kouluuni uutena oppilaana ja myöhemmin meistä muodostui läheisiä ystäviä. Hänelle pystyin aina soittamaan ja juttelemaan kaikesta.

Laskin kännykän takaisin sohvalle ja nousin ylös. Kävelin seinustalla olevan takan luokse ja otin sen vierestä vanhan, paristoilla toimivan, ruskeanvärisen vintage radion käteeni. Avasin sen. Hetkellisen rätinän jälkeen huoneen täytti musiikin ääni. Kun olin iloinen, tanssin. Kun olin surullinen, tanssin. Tanssin varsinkin silloin, kun halusin unohtaa hetkeksi kaiken muun ympäriltäni.