Salattu hetki

Luku 17

Pysäytin autoni tien reunaan ja vilkaisin tuota oikealla puolellani olevaa valkoista taloa, jossa ulko-ovi oli vielä suljettuna. Haileyn pitäisi tulla kohta. Olin tullut hiukan etuajassa. Olin unohtanut kokonaan, että nyt heti aamusta oli ollut joku opettajien yhteinen kokous, jonka johdosta kaikki perjantain ensimmäiset oppitunnit oltiin peruttu. Olin herännyt tarpeettoman aikaisin, mutta olin kuitenkin saanut syödä aamulla rauhassa kunnon aamupalan. Lopulta olin myös lähtenyt jo aikaisemmin ajamaan Haileyn luokse, sillä en jaksanut olla enää yksikseni kotona.

Sää oli tänään myös sen verran aurinkoinen, että olin mieluiten astunut jo ulos ulko-ovesta kuin jäänyt sisälle taloon. Taivas näytti nyt auton etuikkunasta vielä pilvettömältä, sekä en ollut tarvinnut kaulahuiviani lähtiessäni. Se, että tänään sattui olemaan vielä perjantai, kertoi, että tästä oli tulossa hyvä päivä.

Ulko-ovi avautui ja Haileyn vaalea tukka tuli esille samalla kun tuo hänen kasvoiltansa paistava hymy oli kohdistettuna suuntaani. Hymyilin takaisin.

Hymyni kuitenkin laski hiukan, kun huomasin tuon jo tutuksi tulleen tummansinisen lippalakin muodostuvan näköpiiriini hänen takaaltansa. En ollut nähnyt tuota poikaa sen jälkeen, kun hän oli tarjonnut minulle teen kahvilassa. Eilen onnistuin taas saada tunteeni ja ajatukseni kuriin. Nyt kuitenkin tunsin jo pienen jännityksen muodostuvan kehooni.  

He molemmat lähtivät kävelemään autoani kohti.

Hailey avasi pelkääjän puoleisen oven. "Hei, sopiiko, jos Nicolas tulee myös kyydilläsi kouluun? Hänen autonsa on mennyt rikki ja vanhempani toivoivat, että hän ei enää tällä viikolla myöhästyisi oppitunneiltansa."

"Tietysti", sain vastatuksi.

Nicolas istuutui taakse, kun Hailey tuli normaaliin tapaan istumaan viereeni.

"Kiitos. Robertin pitäisi saada se kuntoon ensi viikoksi", Nicolas ilmoitti sulkiessansa oven perässään. "Olisin voinut mennä bussillakin, mutta vanhempamme eivät uskoneet, että ehtisin mennä ajoissa pysäkille."

"Minkäköhän takia? Olet jo myöhästynyt kaksi päivää putkeen", Hailey naurahti. Pieni hymy kävi myös kasvoillani.

"Olemme kuitenkin kaikki menossa samaan paikkaan, joten ei sillä väliä, montako on kyydissä", ilmoitin.

"Autosi voi olla kyllä vähän eri mieltä tuosta väitteestä", kuulin Nicolaksen sanovan takapenkiltä. Kohtasin hänen katseensa taustapeilin kautta. Hänen kasvoillansa koristi tuo leikkisä ilme. Tunsin parin perhosen alkavan myllertämään vatsassani.

Nostin toista kulmaani. "Et kai kiusaa autoni kokoa? Sillä tämän auton avulla saat juuri ilmaiseksi kyydin kouluun."

Naurahdus kuului takaalta. "En tietystikään. Pidän autostasi. Se on. . . persoonallinen."

Pudistin päätäni, pieni hymy käyden kasvoillani, mutta en enää vastannut mitään. Pidin myös huolen, että en enää kohdannut hänen katsettansa taustapeilin kautta.

"Pidän myös autostasi. Luken auto on niin iso, että välillä on tuntunut kuin ajaisin bussilla", Hailey naurahti vierestäni. Hän oli kohdistanut sanansa astetta hiljaisemmalla äänellä suuntaani - varmasti haluamatta puhua hirveästi Lukesta Nicolaksen kuullen.

Annoin nopean katseen häneen päin. Olin pienen ajan unohtanut, että hän istui vieressäni. Sen ajan, kun huomioni oli kiinnittynyt taakse. Jotenkin jutteleminen tuon pojan kanssa sai minut helposti unohtamaan hetkeksi muun ympäriltäni - kuten silloin autoni luona, kahvilassa, koulun käytävällä, kirjastossa, heidän talonsa keittiössä, sekä silloin kentällä. Kuinka paljon olinkaan jo ollut kahden tuon pojan kanssa? Tällä kertaa emme kuitenkaan olleet kahden. Hailey istui vieressäni. Ja tuo takana istuva poika oli hänen isoveljensä. Ja minun täytyi poistaa tämä jännitys kehostani ja perhoset vatsastani.