Salattu hetki

Luku 18

"Patri. . . oletko kunnossa?" Aiden kohtasi minut käytävällä. Olin toivonut, että en olisi törmännyt kehenkään tuttuun kävellessäni ripeästi kohti ensimmäistä tuntiani. Tavoitteenani oli ollut samalla ryhdistäytyä ennen kuin astuisin sisälle luokkahuoneeseen, jossa aamuinen äidinkielen tuntini pidettäisiin.

Pyyhin nopeasti toista silmäkulmaani. En itkenyt. En sen pojan tähden. "Joo, tietysti."

Aiden ei näyttänyt täysin uskovan sanojani. "Oletko varma?"

"Joo, minun täytyy vain kiirehtiä tunnille." Olin jo valmis jatkamaan matkaani.

Hän katsoi minua vielä hetken epäileväisesti, kunnes kysyi: "Olisin vain tiedustellut, oletko tulossa lauantaina meille. Kertoiko Hailey jo niistä bileistä?"

Yritin muodostaa mahdollisimman isoa hymyä kasvoilleni. "Joo, kertoi. Lupasin tulla."

Hänen epäilevän katseensa tilalle muodostui nyt tuo hänen tuttu virneensä. "Nähdään siis viimeistään siellä."

Nyökkäsin nopeasti, kunnes jatkoin matkaani tunnille.

Ehdin juuri istuutua alas pulpetin taakse, kun opettaja astui luokkaan. Hailey näpytteli vielä hetken kännykkäänsä vierelläni, kunnes tiputti sen reppuunsa.

Hän kääntyi katsomaan minua. "Aiden lähetti minulle viestiä. Hän törmäsi sinuun käytävällä ja sanoi, että et näyttänyt voivan hyvin. Tapahtuiko jotain, kun lähdit vielä hakemaan laukkuasi?"

Katsoin häntä yrittäen samalla saada hymyä kasvoilleni. "Ei, kaikki on hyvin." Onneksi olin parempi valehtelemaan kuin Hailey.

Hän hymyili takaisin minulle. "Okei, hyvä."

Perjantain tanssituntini oli jo jonkin aikaa sitten päättynyt ja suurin osa oppilaista oli jo poistunut pukuhuoneesta. Itse olin jäänyt istumaan haluamatta vielä lähteä kävelemään autolleni - tai enemmänkin haluamatta poistua tanssistudiolta.

"Nähdään, Patricia", yksi tanssitunnilla kanssani olleista tytöistä sanoi, kun poistui nyt pukuhuoneesta. Annoin hänen suuntaansa hymyn ja nyökkäyksen kiinnittämättä enempää huomiota lähtijään.

Aamuiset tapahtumat pyörivät vielä ajatuksissani. Ne olivat pyörineet melkein yhtäjaksoisesti siitä lähtien, kun olin kuullut Ryanin sanat autoni luona tänä aamuna. Edes tanssiminen ei ollut meinannut saada niitä hiljaiseksi. En voinut enää jäädä tähän istumaan ja antaa ajatuksieni virrata vapaana pääni sisällä.

Päätinkin viimein nousta ylös ja pukea samalla paksun hupparin päälleni. Seuraavaksi vedin paksummat housut tanssishortsieni päälle. Nostin lopuksi urheilukassini toiselle olalleni, sanoin heipat lopuille tytöille ja poistuin pukuhuoneesta.

Istahdin sisälle autooni ja tiputin kassin viereeni. Käännyin katsomaan etulasin läpi avautuvaa maisemaa. Sää sentään oli pysynyt koko päivän hienona, vaikka muuten päivä ei ollut muodostunut niin hienoksi kuin vielä aamulla oletin siitä tulevan. En voinut uskoa, että he olivat tehneet jotain sellaista. Tai ehkä Ryanista olisin voinut, mutta entä Nicolas? En voinut uskoa, että se poika, jolle olin puhunut asioista joita en monille edes harkinnut mainitsevani, olikin koko ajan vain yrittämässä voittaa jotain vetoa. En voinut uskoa, että olin luottanut henkilöön, joka lopulta olikin vain valmis satuttamaan minua. Miten en ollut nähnyt sitä?

Eniten en voinut uskoa, että hän oli saanut minut nyt näin tolaltani. Olin todella toivonut, että en ihastuisi siihen poikaan. En voinut. Mutta silti nyt sisälläni vellova huono olo antoi ymmärtää muuta. "En voinut", kuiskasin hiljaa itsekseni tuntien samalla pari märkää pisaraa valuvan pitkin poskiani. Pyyhin ne nopeasti pois. En voinut.