Salattu hetki

Luku 4

Laskin sinisen kouluvihon pois käsistäni ja nojasin vasten olohuoneen sohvan selkänojaa. Katsoin edessäni olevaa, lasipöydän päällä koristavaa kirjapinoa. Kaikki läksyt oli tehty. Seuraavaksi siirsin katseeni pinon vieressä lepäävään kännykkääni. Nostin sen käteeni ja katsoin kelloa. Voisin soittaa jollekin. Selasin esille tekstiviestin, jonka John oli minulle eilen lähettänyt. Katsoin hetken osoitetta, jonka hän oli kirjoittanut viestiin. Voisin myös mennä näihin bileisiin.

Laskin hetken päästä kännykän alas viereeni ja huokaisin. En tiedä, miksi nykyään kotibileet - tai juhliminen yleensä - ei enää tuntunut minusta niin kiinnostavalta. Ehkä pari ekaa kertaa olivat olleet vielä jännittäviä, mutta ajan kanssa juominen ja alkoholisoituneet ihmiset ympärillä alkoivat olemaan vähemmän ja vähemmän ympäristö, jossa välttämättä halusin olla. Kuulostan aivan Haileyltä, ajatus kävi mielessäni. Naurahdin. Minä olin aina ennen ollut meistä kahdesta se, joka halusi mennä melkein joka viikonloppu bileisiin, sekä silloin samalla olin yrittänyt saada vastahakoista Haileytä mukaani. Nykyään jos olin päättänyt lähteä bileisiin, niin silloin olin ainakin halunnut edes varmistaa, että kyseisissä bileissä suurin osa olisi koulumme oppilaita, joita tunsin - että sieltä löytyisi ystäviä, joiden kanssa voisin pitää hauskaa. Nämä bileet eivät välttämättä tulisi olemaan sellaiset. Olin kuitenkin kuullut joidenkin ystävieni puhuvan näistä bileistä koulussa, joten John ei välttämättä tulisi olemaan ainoa tuntemani henkilö siellä.

En vielä tiennyt, lähtisinkö näihin bileisiin vai soittaisinko jollekin. Tiesin kuitenkin, että en haluaisi viettää lauantai-iltaani täysin yksikseni kotonani.

Katsoin peilin kautta meikattuja kasvojani ja juuri kiharrettuja hiuksiani. Pidin siitä, millä tavoin ripsiväri ja rajauskynä olivat saaneet tuotua silmiäni esille. Pidin myös siitä, miten punainen huulipuna sai hampaani näyttämään astetta vaaleammilta. Pieni määrä aurinkopuuteria ja poskipunaa toivat hyvin elävää väriä muuten vaalealle iholleni. En koskaan ollut hirveästi välittänyt meikkaamisesta. Kuitenkin jotenkin vuosien aikana olin tehnyt siitä minulle joka-aamuisen tavan ennen kouluun lähtöä. Ensimmäisen meikkilahjani olin saanut 14-vuotiaana - pienen huulikiillon. Meikki oli hyvä peite. Sen avulla pystyi peittämään niitä puolia itsestään, joita ei halunnut muiden näkevän, kun taas samaan aikaan pystyi korostamaan puolia, joita sen sijaan halusi muiden näkevän sinussa paremmin. Kenellä ei olisi itsessään epävarmuuksia, joita ei välttämättä haluaisi näyttää muille? Meikki toi minulle vahvuutta. Pidin siitä suojasta, jota se antoi.

Korjasin päälläni olevaa ihonmyötäistä mekkoa, joka ylettyi juuri polvieni yläpuolelle. Säät olivat jo kylmenneet, joten olin ensin ajatellut, että en laittaisi mekkoa. Olin kuitenkin käyttänyt tätä kyseistä mekkoa pari kertaa aikaisemmin ja se tuntui turvalliselta vaihtoehdolta. Olin myös aikaisemmilla kerroilla pitänyt siitä, miten se oli korkokenkien kanssa saanut minut näyttämään astetta itsevarmemmalta. Minun täytyisi enää vain hakea huoneestani jokin pieni laukku, johon voisin laittaa kännykkäni, punaisen huulipunani, sekä koti- ja auton avaimet. Sen jälkeen olisin valmis lähtemään.

Ulkona oli jo pimeää, kun parkkeerasin autoni tien reunaan. Sammutin auton moottorin. Näin tien toisella puolella tumman tiilitalon, mistä kantautui hiljaista musiikkia auton sisälle. Huomasin ikkunoista minulle tuntemattomia nuoria juttelemassa keskenään. Osa oli ulkona tupakkasavun ympäröiminä. Jäin katsomaan hetkeksi, kun pari minulle tuntematonta tyttöä astui sisälle talon avonaisesta ovesta. En ollut vielä nähnyt yhtäkään tuttua kasvoa. En kuitenkaan tässä pimeydessä muutenkaan saanut kunnolla selvää kenenkään kasvoista.

Laitoin päälle auton taustapeilissä olevan valon ja tarkistin, oliko huulipunani vielä kunnossa. Se näytti vielä samalta kuin lähtiessä. Otin pikkulaukun toiseen käteeni ja astuin ulos autosta. Lukittuani auton ovet lähdin ottamaan askelia musiikkia kohti. Olin hetken miettinyt soittavani ensin jollekin etukäteen, mutta lopulta päätin vain kävellä suoraan kohti tuota rakennusta ja katsoa, näkisinkö siellä ketään tuttua.