Salattu hetki

Luku 16

- Nicolaksen näkökulmasta: -

Otin uuden kulauksen edessäni olevasta Coca-Colasta. Vilkaisin seinäkelloa. Hänen tuntinsa oli loppunut jo hyvä aika sitten. Hänen olisi pitänyt jo olla täällä. Kuitenkaan kukaan ei ollut hetkeen astunut sisälle tuosta kahvilan ovesta. Hän ei saapuisi. Ehkä hyvä niin.

Minun olisi pitänyt pitää häneen etäisyyttä, mutta olin tähän asti selvästi epäonnistunut siinä. En kuitenkaan voinut aavistaa törmääväni häneen koulun kirjastossa. Ja olin kuitenkin iloinen, että olin. Hänen takiansa olin selvinnyt siitä välikokeesta. Olin selvinnyt jopa niin hyvin, että olin saanut sen kaljupäisen opettajan katsomaan minua jälleen hiukan epäileväisenä, kun hän oli palauttanut minulle sen tarkistettuna. Mutta miksi olin kutsunut hänet kahvilaan? Kiittääkseni häntä. Ei muuta. Vai oliko? Hän ei kuitenkaan ollut saapunut, joten turhaan minun tarvitsi enää miettiä sitä. Ja hyvä niin.

Korviini kantautui kellon kilinän ääni. Ennen kuin katseeni oli noussut juomastani kohti tuota ovea tiesin jo valmiiksi, kuka siellä seisoisi. Miten? Minulle oli vain muodostunut tämä vahva tunne sisälleni, jota en osannut selittää. Ehkä vain olin pääni sisällä niin vahvasti kuvitellut jo sen punaisen tukan ja ne korkeat korot, että en voinut enää ajatella kenenkään muun astuvan sisälle tuosta lasiovesta. Näköjään, jos todella kuvitteli mielessään jotain, niin se pystyi muuttumaan todeksi. Ja hyvä niin. Ehkä minun pitäisi jatkossa vain tehokkaammin kuvitella mielessäni niitä kiitettäviä arvosanoja.

Hänen katseensa kohtasi omani. Hän käveli luokseni. "Hei."

"Hei."

"Voiko istuutua?"

Nyökkäsin. Hän istuutui alas minua vastapäätä asettaen samalla laukkunsa toisen tyhjänä olevan tuolin päälle. 

"Pääsit tulemaan."

"En voi olla kuitenkaan kauhean pitkään."

Vilkaisin seinäkelloa. "Ehdit olla kuitenkin yhden juoman verran, eikö? Yksi mukillinen teetä, niinhän?"

Hän katsoi minua hetken, kunnes nyökkäsi vapauttaen samalla tuon hänen hymynsä koristamaan noita siroja kasvojansa.

Nousin ylös ja lähdin ostamaan hänelle teetä.

"Yksi mukillinen sitä granaattiomenateetä, kiitos", ilmoitin saavuttuani tiskin luokse.

"Ei tällä kertaa koko pakettia?" tuo punatukkainen tyttö kysyi tiskin toiselta puolelta antaen samalla suuntaani tietoisen näköisen hymyn samalla kun näin hänen katseensa käyvän nopeasti pöydässä, jonne Patricia oli jäänyt istumaan. Eikö hänen pitänyt työskennellä vain viikonloppuisin? Niin ainakin muistin kuulleeni. Minun ei olisi pitänyt silloin yhtenä viikonloppua kertoa hänelle, että se paketti ei oikeastaan ollut ollut minulle, vaan yhdelle henkilölle, jonka tiesin - ja joka oli ollut juuri silloin kipeänä. Hän vain oli sattunut silloin yksi viikonloppu kysymään minulta asiasta, kun olin tullut ystävieni kanssa kahvilaan silloin voitetun harjoitusottelun jälkeen.

"Vain yksi mukillinen, kiitos."

Tyttö nyökkäsi, kunnes alkoi valmistamaan teetä.

Maksettuani teen palasin takaisin pöytään kantaen nyt samalla käsissäni pientä aluslautasta, jonka päällä koristi kuuma teemuki. Ojensin sen hänelle. "Tässä."

"Kiitos. Sinun ei olisi tarvinnut. Sitä paitsi meidän täytyy lopettaa tämä tavaroiden antaminen toisillemme", hän ilmoitti naurahtaen.

Istuuduin alas. "Sinä sen aloitit."

Hänen toinen kulmansa nousi ylös. "Minä?"

"Jos et olisi jättänyt kynääsi kahvilaan, niin emme varmaan olisi nyt tässä."