Heijastuksia - novellikokoelma

Unohdetun kyyneleet

Se veti minua puoleensa kuin magneetti. Se kutsui minua. Kuulin houkuttelevat kuiskaukset yhtä selvästi kuin lintujen laulun. Ne johdattivat minua hylätyn kartanon luo. En voinut vastustaa sen kutsua. En edes halunnut, vai halusinko? Ajatukseni olivat kuin pehmeää pumpulia. En saanut yhdestäkään ajatuksesta kiinni. Tiesin vain, että minun oli mentävä sinne.

Kartano ja sen pihapiiri olivat rapistuneet ja kuihtuneet vuosien saatossa. Etupihan istutukset olivat villiintyneet ja kasvoivat nyt vapaasti siellä täällä. Kukkapenkeistä ja huolitelluista istutuksista ei ollut jäljellä kuin pyöreät kivireunukset. Kartanon läheskään kaikissa ikkunoissa ei ollut enää ehjää ikkunalasia. Kattotiilejä puuttui huomattava määrä, ja yksi savupiipuista oli sortunut kokonaan. Kukaan ei ollut asunut täällä saati hoitanut tiluksia satoihin vuosiin. Kartano oli silti jollain surullisella tapaa tavattoman kaunis.

Jalkani kulkivat kuin itsestään rikkakasvien valtaamaa pihatietä pitkin. En edes huomannut liikuttavani niitä. Vääjäämättä askeleeni kulkivat kohti jylhän rakennuksen pääovea.

Kuiskaukset voimistuivat sitä mukaa mitä lähemmäs tummia tammiovia kuljin. Kuiskaukset kuuluivat jostain kaukaa menneestä, enkä yrittänytkään tarttua niihin. Kuiskaukset muodostivat sanoja mutta jos niitä pysähtyi kuuntelemaan, ei sanoista saanut selvää.

Pariovista toinen oli raollaan. Talo halusi minun tulevan sisään. Se oli itse kutsunut minut. Lumottuna astuin sisälle kartanoon, ja ovi narahti kiinni. Yleensä pakokauhu täytti mieleni suljetuissa tiloissa, mutta ei nyt. Minun oli oltava täällä. Minun oli löydettävä se, minkä talo halusi minun löytävän.

Kartanon sisällä aika tuntui pysähtyneen. Eteishallissa oli hämärää, pöly tanssi harmaassa valossa. Huonekalut olivat vanhoja ja yllättävän hyvin säilyneitä. Yhtäkään piironkia tai tuolia ei ollut peitetty valkoisella lakanalla, kuten vanhoissa taloissa yleensä oli tapana tehdä sen autioituessa. Huonekalut haudattiin odottamaan päivää, jolloin joku antiikkikeräilijä löytäisi ne ja veisi kotiinsa tai museoon pölyttymään seuraaviksi vuosikymmeniksi. Täällä kaikki huonekalut olivat näkösällä.

Minulla ei ollut aavistustakaan mitä minun pitäisi tehdä saati etsiä. Kuiskauksetkin olivat vaienneet. En silti ollut levoton. Päinvastoin, en ollut koskaan tuntenut oloani näin tyyneksi. Ajattoman hiljaisuuden rikkoi kulkusen kilahdus ja lapsen kikatus. Käännyin ympäri ja ehdin nähdä vaaleansinisen mekon vilahtavan eteishallin toisessa päässä olevan oven taakse. Sen kummempaa miettimättä lähdin ovelle seuratakseni lasta.

Oven takana oli salonki, joka oli kodikkaasti sisustettu sohvilla ja pienillä teepöydillä. Huone oli varmaankin tarkoitettu seurustelua varten. Juhlantuntu ja onnellisuus oli käsinkosketeltavaa. Saatoin kuulla iloista rupattelua ja teeastiaston aiheuttamia kilahduksia. Äänet kuuluivat ympärilläni samaan tapaan kuin kuiskaukset kartanon ulkopuolella. Kuulin ne selvästi, mutta ne olivat silti etäällä, ulottumattomissa.

Lasta ei näkynyt enää missään. Huomioni kiinnittyi keskellä huonetta olevaan kauniisti kaiverrettuun pöytään. Pöydän päällä lepäsi pitsinen kastemekko ja valkoinen maljakko täynnä täydessä kukassa olevia ruusuja. Otin kastemekon hellävaroen käteeni. Se oli silkkinen ja tuoksui vienosti ruusuilta. Tuoksussa oli muutakin, jotain todella tuttua mutta en osannut sanoa mitä. Laskin kastemekon varovasti takaisin pöydälle. Helmaan oli kirjailtu vuosiluku, 1875.

Silloin kuulin kulkusen uudestaan. Tällä kertaa lapsi ei enää nauranut. Katselin ympärilleni ja huomasin taas sinertävän mekon vilahtavan seuraavan oven taakse. Seurasin lasta jälleen.

Uuden oven takaa paljastui ruokasali. Pitkä pöytä täytti lähes koko huoneen. Sieraimiini leijui herkullinen ruoan tuoksu, mutta tunnelma oli täällä erilainen kuin salongissa. Pelästynyt, huolestunut. Pöydän ääressä oli kolme tuolia mutta pöytä oli katettu vain kahdelle. Pöydän päällä oli samanlainen maljakko kuin salongissa, mutta tässä oli särö, ja sen ruusut olivat alkaneet kuihtua.

Maljakkoa vasten nojasi mustavalkoinen valokuva. Otin sen käteeni. Kuvassa oli perhe. Onnellisina hymyilevät äiti ja isä sekä yksi lapsi, pieni tyttö. Tytön kasvot olivat haalistuneet pois. Tuijottaessani lapsen päätä, jossa olisi pitänyt olla lapsen nauravaiset kasvot, tunsin pelkoa. Jokin oli alkanut ja pelkäsin, etten voinut pysäyttää sitä.

Laskin kuvan takaisin maljakkoa vasten, kuvapuoli maljakkoa päin. En halunnut nähdä kuvaa uudestaan. Valokuvan kehyksen taakse oli kaiverrettu uusi vuosiluku, 1878

Kulkunen kilahti jälleen, ja tällä kertaa kuului myös vaimeaa itkua. Mekon helma vilahti ruokasalin perällä olevan mustan oven taakse. Lähestyessäni ovea pelko kasvoi niin suureksi, että se melkein musersi minut alleen. Pelkäsin sitä, mikä oven toisella puolella odotti. Jouduin muistuttamaan itseäni useamman kerran, etteivät tunteet olleet omiani. Tunteet kuuluivat kartanolle, sen omaan historiaan. Vain vaivoin sain avattua oven ja astuttua seuraavaan huoneeseen.

Viha ja suru sekoittuivat toisiinsa ja hyökyivät ylleni aallon lailla. Isän katkera viha ja äidin murtunut suru. Kuulin huutoa ja nyyhkytystä. Äänet olivat etäisempiä kuin aiemmat, kuin ne olisi haluttu unohtaa ja haudata syvälle, ettei niitä enää ikinä tarvitsisi tuntea.

Huone oli valoisa lastenhuone, mikä oli yllättävää negatiivisten tunteiden tähden. Yhdessä nurkassa oli valkoinen, siististi pedattu sänky. Lattialla oli suuri nukkekoti ja paljon leluja. Käsin ommeltuja nukkeja, pieniä kirkkaanvärisiä puupalikoita ja ruskea nalle.

Musta pöytä kyyhötti yksinäisenä ja hylättynä varjoisassa nurkassa, hyljättynä yksin huoneen ainoaan varjoon. Siirryin sen luo. Pöydällä oli sirpaleita ja kuolleita ruusuja.

Maljakko oli särkynyt, eikä sitä enää voisi korjata. Ruusujen terälehdet olivat kuihtuneet kasaan, mustuneet ja varisseet sirpaleiden sekaan. Pöydän päällä oli myös punaisesta nahasta valmistettu kaulanauha, jossa oli hopeinen kulkunen. Se oli kilissyt minua läpi talon johdattaneen lapsen kaulassa. Uutta vuosilukua ei näkynyt missään.

Huoneen päässä oli aukinainen ovi. Saatoin nähdä ulos puutarhaan. Hitain askelin kuljin suruun hukkuneen huoneen läpi ja ovesta ulos. Suru ja viha jäivät sisälle taloon, puutarhassa sen sijaan odotti tyhjyys. En tuntenut mitään. Kuljin vain eteenpäin, kunnes ymmärsin, etten ollutkaan puutarhassa vaan hautausmaalla.

Edessäni oli kolme hautakiveä, ajan ja tuhansien sadekuurojen haalistamia. Kaksi isoa ja yksi pieni niiden välissä. Isot olivat arvatenkin lapsen vanhempien hautakivet. Niistä oli haalistuneet nimet ja vuosiluvut pois. Ainoastaan sukunimistä sai selvää. Duchannes.

Hämmästyin ja räpäytin silmiäni epäuskoisena. Duchannes oli minunkin sukunimeni, ja oli outoa nähdä se hautakivessä. Pienessä hautakivessä luki selkein kirjaimin, kuin ne olisi raapustettu eilen, Lily Duchannes, syntynyt 1875. Kuolinvuotta ei kuitenkaan ollut, ei edes pientä jälkeä. Kylmyys levisi vartalooni. Minun nimeni oli Lily Duchannes.

Tunsin hennon otteen tarttuvan käteeni. Pieni lapsi, joka oli johdattanut minut läpi talon, seisoi vieressäni pitäen kiinni kädestäni katsoen totisesti pienintä hautakiveä. Tunnistin lapsen samaksi tytöksi, joka oli ollut valokuvassa kasvoton. Nyt hänellä oli kasvot, minun kasvoni. Tyttö oli myöskin Lily Duchannes.

Siinä hetkessä ymmärsin talon kutsun, kuiskaukset, kaikki ne tunteet ja Lilyn näyttämät esineet, jotka olivat muistoja. Muistot olivat sekä minun että hänen. Me olimme yksi ja sama, vain eri ajassa.

Pikkuinen Lily oli kuollut yli sata vuotta sitten sairauteen, sitä maljakko ja ruusut symboloivat. Pieni särö voi hajottaa kokonaisen ehjän maljakon kuin sairaus voi hajottaa kehon, ja ruusut olivat elämän alku ja loppu. Minä olin elänyt elämän, jonka hän olisi elänyt, mutta vain yli sata vuotta myöhemmin.

Tuijotimme yhdessä, käsikkäin, yhteistä hautakiveämme. Pikkuinen Lily puristi lujemmin kättäni ja sanoi levollisesti: "Älä unohda, Lily Duchannes".

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Me haalistuimme yhdessä, saatoin nähdä kuinka käsikkäin olevat kätemme muuttuivat hiljalleen läpinäkyviksi. Hymyilin autuaana, ja sitten olimme poissa. Hautakiveen oli ilmestynyt kuolinvuosi, 2019.