Suojakuplani

puisto

Kävelen kellojen soitua koulun vierusta kohti puistoa.
Jostain kuuluu huuto:
"Kattokaa, tuolla se Andersin uus huora menee!"
Huora?
Jähmetyn siihen.
Katson ympärilleni etsien ääneen lähdettä.
Ohitse kävelee paljon oppilaita, mutta kukaan ei edes katso minua. Mutten kyllä kuullut omiani.
Joku sanoi mua huoraksi.
Tunnen jotain mahani pohjalla.
Vanha Luna etsisi sen kusipään ja hakkaisi siltä ilmat pihalle, mutta vanha Luna myös erotettaisiin sen takia koulusta.
Ja joutuisi ehkä johonkin nuorisovankilaan.

Karistan ajatukset mielestäni ja kävelen puistoon.

Puisto on kaunis. Puissa roikkuvat, haaleanvihreät lehdet heiluvat tuulessa, ja puiston läpi pujotteleva polku kutsuu astumaan sille.
Niin minä teen, ja annan jalkojeni viedä.
Lukaksen luokse.
Istumme puiston penkillä vierekkäin.
"Kiva ku tulit" ,hän sanoo yhtäkkiä ja tunnen silmät poskillani.
Nyökkään.
Nyt on toukokuu , ja vielä on vähän kylmä.
"Voinks mä kysyy jotain?"
Lukas hymähtää vastaukseksi.
"Kuka se Elsa Bloom on?"
Yllätän jopa itseni siitä että uskalsin kysyä.

Katson ensimmäistä kertaa Lukasta, ja hänen valkoinen hupparinsa huppu peittää tämän silmät juuri ja juuri.
Kai hän miettii, mitä vastaisi.
"Se on vaa yks"
Ja paskat. Eikä ole.
Kyllä mä tiedän, että noilla kahdella on joskus ollut jotakin.
Ehkä jopa ihan vasta.
Huora.
Tunnen oloni likaiseksi.
Entä, jos he eilen meidän donitsien syömisen jälkeen panivat minkä ehtivät Lukaksen luona? Enhän mä voi tietää. Lukas voisi olla sellainen poika. Mutten tunne häntä vielä, ja se pelottaa.

"Sun exä?" ,kysyn uteliaana ja silti epäröiden.
"Juu."
Hän ei vastaa muuta.
En halua ilmapiirin menevän oudoksi, joten kysyn keventävän kysymyksen:
"ketä sun perheeseen kuuluu?"
Hän katsoo taivaalle.
Nyt näen hänen silmänsä, ja niissä piilee surua.
"Tuolla jossain on pikkusisko.."
Hän osoittaa pilviä.
Minä hymyilen varovasti. Se on kauniisti ajateltu.
"Otan osaa."
Hänen katseensa siirtyy hänen isoihin käsiinsä ja sen juontuviin.
"Siitä on jo monta vuotta. En haluu puhuu siitä nyt"
"Joo, ei sun tarvii" ,myönnyn.

Olemme hetken vain hiljaa, ja yritän hengittää mahdollisimman hiljaa.
"Entä sun perhe?" ,Lukas kysyy.
Mietin.
Mitä kerron?
Sanonko, että biologinen isäni on kuollut ja biologinen äitini juoppo. Vai kerronko vain, että olen Andersin kuuluisan suvun tytär?
Mitä uskallan kertoa tuolle valkohuppariselle korispojalle?
Entä, jos hän levittää juttujani ympäri koulua?
Ei sitä koskaan tiedä.
Ravistan ajatukset taas mieleni pohjalle ja kysyn:
"Tiiät varmaan Andersit?"
Hän nyökkää.
"Oon niiden tytär."
Hän katsoo minua ihmeissään.
"Luulin, et niil ei oo ku se viisivuotias.."
Tuntuu pahalta valehdella. Tai siis, mä olen heidän tyttärensä, mutta en sitten kuitenkaan oikeasti.

En uskalla sanoa mitään.
Istun vain siinä, hänen vieressään.
Tunnen hänen lämpimän hengityksensä poskellani kun hän kääntää kasvonsa minua kohti ja sanoo:
"ootko sä menossa sinne bileisiin lauantaina?"
kurtistan kulmiani.
"mihin bileisiin?"
"lauantaina järjestetään sellaset lukiolaisille tarkotetut bileet nuorisotalolla"

"juodaanks siellä?"
Lukas naurahtaa, mutta sitten vakavoituu.
"no jotkut tietty salaa, mut alaikäset ei saa juoda"
Hymhdän.
Olen maistanut alkoholia ensimmäisen kerran 13-vuotiaana.
"voin mä tulla."
Vihdoin uskallan katsoa häntä, ja hänen ruskeat silmänsä loistavat minulle.
"hitto, sit varmaa munki pitää"
hymyilen.

Me puhumme kaikenlaisista asioista, nauramme ja olemme hiljaisuudessa.
Nautin hänen seurastaan kokoajan, eikä hiljaisuus enää tunnu niin kiusalliselta.
Voisin nukahtaa siihen, hänen viereensä pääni hänen olkapäällä.