Suojakuplani

Where everything starts

Onko sinulla koskaan sellaista oloa, että jammaat elämässäsi paikallaan? Vaikka kuinka haluaisit, et vain pääse eteenpäin. Et pysty ryhdistäytymään ja nousemaan sieltä pohjalta. Se on vain liian vaikeaa. Etkä ehkä haluakaan.

Sellainen olo minulla oli.

Olen elänyt lastenkodeissa koko lyhyen elämäni.
Isäni kuoli ennen kuin edes synnyin, ja äitini.. Hän on alkoholisti.
En ole puhunut äidille vuoteen. Hän on kuulemma romahtanut. Juomisen suhteen siis.
Ja äiti on kuitenkin ainoa lähisukulaiseni elossa.
Ei minulla koskaan ollut sisaruksia. En siis tiedä, miltä tuntuu olla isosisko. Tai pikkusisko. Joskus toivon vain...

Mutta mitä väliä sillä on? Turhaa unelmoimista, kun pitäisi vain keskittyä tähän hetkeen. Tähän, puistattavaan hetkeen.

------------

Jostain helvetin syystä jokin rikas aviopari halusi adoptoida teinitytön.
Niinpä, en itsekään tiedä miksi. Yleensä täältä lastenkodista lähtee vain pieniä. En ole koskaan nähnyt yli 12-vuotiaiden lähtevän. Jos kasvat liian isoksi, ainoa tie ulos täältä on täysikäisyys.
Ja kuka oikeasti haluaa elää yksin loppuelämänsä? Ilman perhettä, tukiverkkoa?
En minä ainakaan.
Joten olin aivan täpinöissäni, kun musta, kiiltävä Bemari kaartoi lastenkodin pihaan.

Täällä on 19 lasta. Eli ei siis hirveästi, mutta vähemmälläkin pärjäisi. Ohjaajia täällä on kaksi: Aino ja Marja. Aino on noin kolmekymppinen, mukava ja rento nainen, joka ei ole niin tarkka säännöistä. Marja taas on viisikymppinen, hyvin tiukka rouva. Hän haluaa, että kuri ja järjestys säilyy.

Aino koputtaa minun ja huonetoverini Hillan huoneeseen.
"Joo?" ,vastaan samalla pakaten viimeisiä vaatteitani matkalaukkuun.
"Uusi perheesi on täällä"
Ainon lämminhenkinen ääni rauhoittaa hieman, vaikka minä ainoastaan kuulen hänet.
Tiedän, että tämä tulee muuttamaan elämäni täysin.
Pääsen tästä paskaläävästä ulos.
Sika siistiä!

Vihdoin matkalaukussa on kaikki omistamani, ja kävelen puiset, narisevat portaat alakertaan.
Siellä näen kaksi henkilöä puhumassa johtajatterelle.
Johtajatar on ankara nainen. Mutta kai osaksi hänen ja osaksi Marjan avulla täällä säilyy järjestys. Ihan totta. Me, rikkinäiset lapset osataan kyllä olla aika riiviöitä välillä. Mutta sitä ei saa näyttää uudelle perheelleni. Tekohymy päälle vain ja tervehtimään. Niin se menee.

"Hei, rouva ja herra Anders!" ,yritän sanoa mahdollisimman viattoman ja onnellisen kuuloisesti.
He kääntyvät katsomaan minua.

Rouva, eli Miranda Anders, on 49-vuotias ex-oopperatähti.

Hänen miehensä, Antonio Anders on 50-vuotias kuuluisa laulaja. Olen kuunnellut hänen kappaleitaan vähän. Aika vanhanaikaisia, mutta ymmärrän kyllä miksi hänen ikäisensä naiset kuolaavat Antonion perään. Hän on aika hyvin säilynyt.

Ja Andersit ovat hyvin rikkaita.
Kuulin, että heillä on myös viisivuotias tytär.

Miranda tulee luokseni ja halaa minua heti.
"Oi, kulta pieni!"
Hänen voimakas kukkatuoksuinen hajuvetensä lemuaa hänestä jo kauas. En osaa sanoa, onko nainen aina näin ystävällinen vai esittääkö.

Sitten Antonio tulee Mirandan viereen.
"Hienoa vihdoin tavata" ,hän sanoo vakava ilme kasvoillaan.
Onkohan hän iloinen? Vai epäileväinen? Ei hänestä ota selvää.

Andersit allekirjoittavat pari paperia, ja sitten olemme valmiit lähtemään.
Olen ollut tässä lastenkodissa kaksi vuotta, ja kyllä minulla tulee vähän ikävä tänne. Mutta vain vähän.

----------

Ajomatkalla päässäni pyörii kaikenlaisia ajatuksia.
Entä, jos tää ei ookkaan niin ihanaa?
Entä, jos noi äsken niin hyvältä vaikuttaneet vanhemmat onkin jotain psykopaatteja?
Koskaan ei voi tietää.
Siksi minulle annettiin vielä lastenkodin numero ja pari muuta, johon voisin hätätilanteessa soittaa.
Työnsin ne taskuuni niin syvälle, että ne luultavasti unohtuisivat farkkuni taskuun, ja menisivät pesukoneeseen. Sitten niissä ei enää lukisikaan mitään.

Andersien koti on ihan yhtä hieno kuin heidän perheenjäsenensäkin.

Minun huoneeni on yläkerrassa perheen pienimmän, eli viisivuotiaan Sofian vieressä.

Sofia on vanhempien ylpeys. Hänellä on kaikkea.

Astuin huoneeseeni.

Se oli sisustettu 'teinitytölle' sopivaksi.

Itseasiassa, minä jopa pidin siitä. Pari muutosta vain, niin se on täydellinen.

Ilta hämärtää, ja minä lösähdän oudon uuden ja erilaisen päivän päätteeksi sängylleni.
Kaikki tämä tuntuu niin surrealistiselta.
Tiedän, että he voivat luopua minusta heti ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa vastaan, mutta silti.
Tämä on nyt kotini.
Ja siihen menee hetki totutella.