Suojakuplani

prinsessahiukset

Viikko kuluu nopeasti. Koulussa ei tapahdu mitään erikoista. Puhun Lukakselle vain silloin, kun satumme käytävillä moikkaamaan. Tunnen pahaa omatuntoa siitä, että sanoin hänelle tulevani bileisiin tänään.
Enkä sitten voikaan.
"Sisko, voitko tehä mulle letin?"
Havahdun Sofian ääneen, joka seisoo sänkyni vieressä hymyillen.
Minä istun hänen eteensä.
"Tietenki, istuppa tuohon."
Osoitan lattiaa sängyn reunan vieressä, jota päällystää kalliin näköinen matto.
Sofia istahtaa polvilleen lattialle ja pystyn aistimaan, kuinka iloinen hän on saatuaan isosiskon.
Olisi minustakin ihana, jos olisi sisaruksia. Totta puhuen, en tiedä onko minulla. Minulle ei oikeastaan kerrota äitini kuulumisista. Saan nähdä häntä kerran vuodessa, onhan hän sentään äitini. Mutta huoltajani hän ei ole. Sofialle hän olisi vain joku tuntematon nainen, joka haisee aina viinalta.

"okei, tehäänkö kaks?" ,kysyn tytöltä, joka innoissaan odottaa lopputulosta.
"joo, sellaset prinsessaletit!" ,hän innostuu.

Tartun hellästi hänen ruskeisiin hiussuortuviinsa ja alan letittämään niitä.
Hetki menee, ja kun Sofia tuntuu jo hieman kyllästyvän odottamaan, hihkaisen:
"Noin, valmista tuli!"
Hän nousee matolta ja juoksee huoneeni kokovartalopeilin luokse.
Hän kääntyilee katsoo hiuksiaan.
Sitten hän katsoo minua.
Hymyilee.
Juoksee luokseni ja halaa minua.
"Kiitti sisko, ne on ihanat.."
Joudun taas pinnistelemään, etten alkaisi vollottamaan.
En ole kovin herkkä, mutta Sofia on niin suloinen, enkä koskaan haluaisi lähteä tästä perheestä ainoastaan hänen takiaan. Mutta tiedän vanhempien jossain vaiheessa kyllästyvän minuun. Niin se vain aina menee.

Tyttö irrottaa otteensa minusta ja juoksee iloisesti tanssahdellen leikkeihinsä.
Rotkahdan sängylleni.
Huokaan.

Elämäni on muuttunut aivan erilaiseksi, ja alan pitää siitä toden teolla.