Koko viikko meni koulussa sujuvasti. Muttei olisi mennyt jos Lukas ei olisi ollut kanssani kokoajan. Hän on kuin henkivartijani, joka vahtii, ettei kukaan kiusaa minua tai yritä saada minua itselleen. Koska seurustelen nyt maailman ihanimman pojan kanssa, enkä ole valmis luopumaan siitä ihan noin vain.
______
perjantai, 20.42
Siitä lähtien, kun suutelimme ensimmäisen kerran, olen polttanut röökiä. Se tuo mieleen sen illan, Lukaksen tuoksun ja sen euforisen tunteen, mikä sen jälkeen valtasi kehoni. Ja lisäksi se tuo lisää katu-uskottavuutta. Vaikka se tekeekin ihan paskaa keuhkoille.
Onneksi vanhempia ei haittaa polttaminen, he kummatkin polttavat myös.
Istun ulkopenkillä ja poltan röökiäni.
Koska olen vasta 17, olen pyytänyt Lukasta käymään ostamassa mulle röökini. Se on kyllä niin ihana.
Puhelimeeni tulee viesti. Lukakselta.
pihatien päässä, 10min👀💁🏼♀️✌️💬🔥❤️🙀💝😪😩🤒🥺😘🥰😂
Naurahdan emojiraiskaukselle.
Nappaan puoliksi tyhjän röökiaskin penkiltä ja laitan sen vaaleanpunaisen hupparini taskuun. Tupakan tumppaan penkin vieressä olevaan tuhkakuppiin.
Käyn laittamassa mustat Vanssini jalkaani ja lähden kävelemään kohti paikkaa, jossa tapaamme.
Jostain syystä minua jännittää, vaikka tunnen hänet jo hyvin ja tiedän miten hän käyttäytyy eri tilanteissa. Silti minua jännittää.
Perhoset ovat hereillä vatsassani. Ne heräsivät heti, kun sain viestin häneltä.
Pilkkopimeä pihatie siintää edessäni. Asetun tien reunaan pois mahdollisten autojen tieltä. Tiiraan, näkisinkö Lukasta kävelemässä minua kohti.
Ja sieltähän hän tulee: juoksee oikein kohti.
Mietin, mihinköhän hän haluaa mennä. Ei ainakaan heille, silloin hän olisi sanonut että nähdään suoraan heillä. Mutta hän halusi nähdä täällä.
______
Lukas halaa minua.
"Ihana nähä" ,hän sanoo hengästyneenä. Hän juoksi koko pihatien luokseni.
"Nii suaki" ,myönnän hymyillen. "Mihin me ollaan menossa?"
Hänen huulillaan on salaperäinen hymy.
"Kohta näät."
Lukas lähtee kävelemään maantielle. Juoksen hänen peräänsä ja tartun hänen käsivarteensa. Nojaan siihen ja me kävelemme jonkin aika maantiellä.
"Käännytään tästä" ,Lukas ilmoittaa pienen hiekkatien kohdalla.
Epäilen vähän mutta kuljen silti hänen vierellään hiekkatietä pitkin.
Silmäni ovat jo tottuneet pimeään, ja näen tien johtavan metsään.
Mitä siellä nyt muka voi olla?
Lukas nostaa minut helposti yli pienen ojan tien ja metsän välillä.
Kävelen käsi hänen kädessään kanervikkojen ympäröimänä pientä polkua pitkin.
Se näyttää mutkittelevan syvälle metsään.
Minua pelottaa hieman olla metsässä yöllä, tai ylipäätään liikkua ulkona yöllä, joten takerrun Lukasta tiukemmin kädestä. Hän on kilpeni, suojani. Kupla, jonka sisälle ei pääse mikään paha.
Metsä tuoksuu ihanalta ja on täysin hiljainen. Ainostaan korkeat männyt ja kuuset humisevat hieman tuulessa.
"Kerro jo, mikä tässä paikassa on nii ihmeellistä" ,utelen, kun olemme kävelleet jo jonkin aikaa.
Hän ei antaudu vastaamaan minulle.
"Mä en oo mikään eräjorma.." ,mutisen.
Lukas alkaa nauraa. Eikö hän ole kuullut sitä sanaa ennen?
"Et kyllä totisesti oo."
Hän suutelee hellästi otsaani.
______
Vihdoin saavumme pienen kodan luokse.
Se on keskellä metsää, piilossa uteliailta katseilta.
Puren huultani ja yritän hidastaa villejä ajatuksiani.
Huomaan vasta nyt Lukaksen selässä olevan repun. Hän menee kodan sisälle.
Minä seuraan, vieläkin hieman peloissaan tästä pimeydestä ja hiljaisuudesta.
Näen Lukaksen sytyttämässä kotaan tulta.
Istun kodan reunoja ympäröivälle, tukista tehdylle penkille ja katson tuota miestä, joka yrittää saada liekin syttymään.
Naurahdan.
"Eikö syty?" ,kysyn virnistäen.
Hän ei katso minua mutta näen pienen hymyn hänen huulillaan.
Silloin nuotio syttyy.
Taputan hänelle. Olihan se hieno suoritus ensikertalaiselta. Tai, ainakin luulisin että ensikertalaiselta.
Silloin tajuan, etten tiedä Lukaksesta kaikkia perusasioita. Esimerkiksi lempiväriä. Luulen sen kyllä olevan musta.
Autan häntä ottamaan repusta makuualustan, lämpimän viltin ja kaksi tyynyä.
Lukas asettaa ohuen, mutta retkikäytössä kätevän makuualustan kodan lattialle nuotion lähelle. Minä puolestaan asetan tyynyt siihen päälle nätisti ja viltin odottamaan meitä kääriytymään siihen.
Tunnen sisälläni jotain. Onnellisuutta.
"Entä jos me vilustutaan?" ,kysyn Lukakselta ottaessa ohutta takkiani pois päältäni.
"Sitte me vilustutaan" ,hän vastaa päättäväisesti.
Hymyilen, ja asetun makuualustalle makaamaan. Katson kodan kattokangasta, johon heijastuu nuotion varjo.
Lukas ottaa myös takkinsa pois ja asettuu viereeni. Hän asettaa viltin meidän molempien päälle huolellisesti.
"Muistan, ku pienenä mietin, että miks liekillä ei oo varjoo" ,hymähdän.
Lukas naurahtaa ja suutelee minua poskelle. Se lämmittää hieman kylmiä poskiani.
Lämpöasteita on ulkona varmaan vain pari, mutta täällä kodassa on nyt nuotion sytyttyä mukavan lämmin.
Käännyn kyljelleni, kasvot Lukaksen yläpuolelle.
"Tiiätkö mitä?" ,kysyn.
Hän sulkee silmänsä.
"No en. Kerro."
Hymyilen vähän.
"Musta tuntuu et mä.."
Nielaisen. Lukas avaa silmänsä ja katsoo minuun tutkivasti.
"..mä oon rakastumassa suhun."
Nyt se on sanottu.
Se vaarallinen lause.
Sen sanottua ihminen voi joko hätääntyä liian nopeasta etenemisestä tai tuntea samoin. Kaksi vaihtoehtoa.
Lukas hymyilee. Hänen silmänsäkin hymyilevät.
Hän laittaa kätensä vieläkin kylmälle poskelleni ja silittää sitä.
Nyt minä vuorostaan suljen silmäni ja nautin hänen kosketuksestaan.
"Musta taas tuntuu että mä oon jo.." ,hän sanoo hiljaa.
Avaan silmäni suureksi.
"Mitä sä sanoit?" ,kysyn nopeasti. En halua antaa sen mennä.
Lukas naurahtaa.
"Mä rakastan sua, säikky."
Perhoset tekevät kahdeksan kieppiä vatsassani.
En osaa kuin tuijottaa häntä.
YOU ARE READING
Suojakuplani
Romance"miks sä oot niin ihana? ansaitsenko mä tän?" ,hän sanoi ja suuteli minua uudelleen. Luna ei ole koskaan ollut täysin onnellinen. Hänellä ei ole koskaan ollut oikeaa ystävää. Se kaikki voi muuttua, kun hän saa uuden kodin ja tapaa Lukaksen, 18-vuoti...
