Suojakuplani

meillä on asiaa

Kello lähenee kuutta, kun minä astun kotiovesta sisälle.
Miranda seisoo ovensuulla, kädet puuskassa ja tiukka ilme kasvoillaan. Hän ei näytä siltä iloiselta ja herttaiselta naiselta, minkä pari päivää sitten tapasin ensimmäisen kerran.
"missäs sitä ollaan oltu?" ,hän utelee.
Riisun Vanssini ja katsahdan häneen.
"puistossa"
Hänen silmät suurenevat.
"jonkun pojan kanssa jo?"
Tuhahdan.
"no joo, mitä väliä? oon nyt kotona."
Miranda katsoo minua tuimasti. Yritän välttää hänen katsettaan, ja livahtaa hänen ohitseen huoneeseeni yläkertaan, mutta hän tarttuu minua käsivarresta. Ote on tiukempi kuin häneltä odotin.
"et mene minnekään, nuori neiti!"
Hän korottaa ääntään.
"mitä vittua? päästä irti!" ,huudan ja yritän päästä hänen otteestaan.

Miranda vie minut talon hienoimpaan huoneeseen, olohuoneeseen, ja siellä Antonio jo istuukin.
Miranda osoittaa minulle katseellaan sohvaa, ja menen sohvalle vastapäätä Antoniota.
On vaikea kutsua heitä äidiksi ja isäksi, vaikka kuinka haluaisinkin.
Ristin kädet ja jalat.
"mitä nyt?" ,kysyn Antiolta ärtyneenä.
"me äitisi kanssa ajateltiin..-"
Miranda keskeyttää hänet sanoen:
"Mirandan."
He jakavat katseen ja Antonio jatkaa sitten:
"Niin.. Me Mirandan kanssa ajateltiin, että voisit varmaan hoitaa Sofiaa ensi viikonloppuna."
Viikonloppuna? Mut sillon on ne bileet!-
"..Me lähdetään käymään työmatkalla Stadissa."
Katson Antoniota, joka ei näytä vihaiselta, vaan enemmänkin huolestuneelta.
"Niin, Antonio tässä yrittää sanoa että sinun täytyy olla viikonloppu kotona" ,Miranda sanoo napakasti.
Nyökkään, vaikka sisälläni ajattelen, että siinä meni sitten sekin mahdollisuus tutustua ihmisiin ja bilettää vähän.

Hiljaisuus on raastava.
Silloin Sofia ilmestyy portaikosta olohuoneeseen, ja kipittää hennoin askelin äitinsä helmoihin.
"Äiti..-"
Sofian ääni on hauras, kun hän kutsuu äitiään.
Miranda ei ole huomaavinaan sitä, hän vain tokaisee:
"Eikä sitten ketään vieraita tänne. Muista, että me ollaan kuuluisia, eikä kotiimme voi päästää ihan ketä vaan."
Nyökkään taas hampaita kiristäen.
Vittu.
Hyvästi Lukas, hyvästi hauska viikonloppu.
Tälläistäkö mun elämä täällä sitten on? Sofian hoitamista?
Odotin kyllä vähän muuta näiltä rikkailta ja mukavan oloisilta vanhemmilta.
Mutta ei.

Sofia istuu viereeni sohvalle.
"Sisko" ,hän sanoo pienellä, enkelimäisellä äänellään.
Minä liikutun, ja halaan häntä hellästi.
"Hei, Sofia."
Hymyilen tytölle. Hän näyttää jotenkin surulliselta. Vaikka hänen elämässään on kaikkea.
Yhtä asiaa hänellä ei silti ole ikinä ollut. Siskoa.
Yritän kaikkeni olla purskahtamatta itkuun. Antonio ja Miranda juttelevat jotain ja Sofia vieressäni hymyilee minulle kuin pieni enkeli. Siltä hän tosiaan näyttää. Ei ihmekään, että hänen vanhempansa haluavat pitää tytön turvassa.

"Mä lupaan pitää Sofiasta huolta" ,sanon äkkiä.
Miranda kääntyy Antonion puolesta minuun, nostaa toista kulmakarvaansa ja parantaa asentoaan korkokengillään seistessään.
"Hyvä. Niin sinun kuuluiskin" ,hän sanoo inhoa täynnä.
Miranda ei pidä minusta, se on tullut selväksi.