Palaan sisälle, kietoudun vilttiin sohvankulmaan ja avaan television. Selailen kanavia niin kuin aina ja lopulta päädyn katsomaan uutisia, tai olen katsovinani. Krapula on pienin huolenaihe menkkakipujen jälkeen, yritän ajatella jotain mukavaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Napsutan kaukosäätimen paristojen luukkua, ehkä silläkin on jokin nimi, vaikkei kukaan sitä tietänyt, eikä ketään varmaan edes kiinnostanut. Ehkä jatkaisin turistielämää, kiertelisin kauppoja ja kahviloita, kävisin kaikki nähtävyydet ja museot läpi ja varoisin idiootteihin törmäämistä. Kello oli hieman yli kaksi, voisin käydä ostamassa pari kiloa suklaata ja katsoa loppupäivän jotain romanttista elokuvaa.
Heitän eilisen hupputakin päälleni ja kiskon ensimmäiset näkemäni kengät jalkaan nappaan avaimet ja lompakkoni mukaan ja katoan rappukäytävään. Vedän hupun märkien hiusteni peitoksi ja kävelen siihen samaiseen pikkukauppaan mistä kävin pari päivää aikaisemmin, taas ajatukseni palaavat Nialliin. Kasaan koriin muutaman suklaalevyn ja ison fantapullon seuraksi maitoa, spagettia, tomaattimurskaa ja jauhelihaa, halusin jotain kunnon ruokaa, eikä Lolita sellaista osaisi tehdä. Maksan ostokset ja kiiruhdan kotiin. Kun hypin rappuset ylös, kuulen jonkun hakkaavan ovea.
"Lilly, mä tiedän et sä olet siellä", joku, toisin sanoen Niall huutaa ovea hakaten.
"Enhän ole", sanon tylysti ja työnnyn tuon ohi avaamaan ovea. Miksi tuo oli edes tullut takaisin. Potkaisen kengät jalastani ja tuo astelee perässäni sisälle. Laitan ostokset kaappeihin ja käännyn ympäri. Niall pitää käsissään kahta pahvikippoa joissa tuoksun perusteella on kiinalaista ruokaa.
"Kanaa ja nuudelia vai kasviksia tulisessa kastikkeessa?" Tuo kysyy hymyillen ja punnitsee rasioita käsissään.
"Nuudelit", vastaan hiljaa ja istahdan jakkaralle. Ennen tuon lähtöä mielessäni oli pyörinyt miljoonat kysymykset mihin halusin vastauksen. Nyt vain yksi pieni kysymys joka oli vaivannut minua jo pitkään, miksi minä.
Tuo laskee kipot pöydälle ja kaivaa pussista kahdet syömäpuikot keskelle pöytää. Katson kuinka tuo istahtaa pöydän toiselle puolelle ja ottaa puikot käteensä. Olin muutaman kerran yrittänyt syödä puikoilla ja nyt joutuisin syömään nuudeleita puikoilla, luultavasti tunkisin puikot silmiini ennemmin kuin saisin yhtään ruokaa suuhuni. Olisin automaattisesti ottanut haarukan ja lusikan käyttöön, mutta olin joskus lukenut että se olisi epäkohteliasta ruuanlaittajaa kohtaan, enkä missään nimessä voinut häpäistä jotakuta tuntematonta, osaamattomuudellani.
Ilmeisesti olen liian hidas sillä Niall nappaa puikot käteensä ja kiertää pöydän toiselle puolelle. Tuo kiertää vasemman käden selkäni takaa pöydän reunalle ja opastaa toisella kädellä miten puikoilla syödään, meinasin sanoa että kyllä minä osasin, mutta jos saisin olla näin lähellä tuota, niin mikäs siinä. Tuon poski hipoo omaani ja tunnen kuinka tuon leuka liikkuu tuon puhuessa, jos tuossa olisi ollut kuka muu tahansa, tuntisin oloni epämukavaksi, mutta Niallin läheisyys rauhoitti mieltäni jostain kumman syystä.
"Pidät niitä näin ja kierrät nuudelit tähän ympärille", tuo selittää, pitää kädestäni kiinni ja kiepsauttaa helpon näköisesti muutaman nuudelin ja kanan palan puikkojen väliin. Päästän suustani jonkun rääkäykseltä kuulostavan örinän kun tuo kuljettaa ruoan omaan suuhunsa ja palaa pöydän toiselle puolelle olkapäät naurusta täristen. Voisin tunkea puikot tuon kurkkuun ja yrittää metsästää herkullisimman näköistä kanaa tuon ruokatorvesta, hylkään suunnitelmani sillä jos sattuisin saamaan sen takaisin, se ei olisi enää herkullisimman näköinen. Kohautan olkiani ja käännän katseeni pahvirasiaan, saan nuudelit kierrettyä puikkoihin mutta kanat putoilivat jatkuvasta ja menetän kärsivällisyyteni. Työnnän nuudelit keskelle pöytää ja keskityn katsomaan Niallia joka napsii kasviksia suuhunsa, kai tuo sitten vain oli jokin superihminen joka osasi kaiken.
