- Mennään tonne, sanon siskolleni ja osoitan pientä kahvilaa. Heti herättyäni olin raahannut siskoni kaupunkiin kiertelemään kauppoja, olin tuhlannut pelottavan määrän rahaa enkä jaksanut kiertää enää yhtään kauppaa, eikä kahvikaan olisi pahitteeksi.
- Joo mennään vaan, siskoni huokaisee ja pitää ovea minulle auki. Aivan kuin olisin astunut keskelle yöllistä metsää. Seiniä peittivät kauniit maalaukset ja ryijyt. Katseeni kiinnittyi seinälle jossa oli suuri maalaus peurasta metsäaukealla. Peuraa ympäröivässä metsässä vilahti kymmeniä, ellei satoja vihreän eri sävyjä. Kahvila oli sisustettu ruskean ja vihreän sävyillä, ikkunat oli tummennettu ja ainoa valo tuli kynttilöistä, joita oli levitelty pöydille.
Tilasin kaksi kahvia ja siskolleni suklaadonitsin, vaikka olin meistä se pyöreämpi, en voinut sietää donitseja. Onneksi omistin sentään paremman kielipään ja puhuin englantia sujuvasti, kiitos erään lapsuudenystäväni. Istuimme kahvilan nurkkapöytään ja aloin ryystämään kahviani.
- Se sun kaveri, oletko kertonut sille että olet Lontoossa, Lolita kysyy hetken päästä. Meinaan pärskäyttää kahvit suustani, mutta väänsin naamani peruslukemille.
- Se lähti käymään sen vanhempien luona Irlannissa, valehtelen ja peittelen hymyä parhaani mukaan. Parempi antaa tuon uskoa että minulla oikeasti olisi kaveri Lontoossa. Totuuden selittäminen olisi liian monimutkaista.
- Mitä sä tykkäät Lontoosta, kysyn ja hypistelen vihreää servettiä. Suljin sisareni äänen ulkopuolelle kun hän alkoi selittään jotain tulevasta koulusta ja saavutetuista unelmista. Hörpein kahvia ja mietin kuinka paljon haluaisin olla siskoni. Saisin aloittaa kaiken alusta unelmieni kaupungissa. Vaikka täytän 18 kahden kuukauden päästä, en voisi edes kuvitella muuttavani Lontooseen. Minulla oli salaisuus, en uskaltanut sanoa sitä ääneen, enkä tulisi koskaan pääsemään siitä eroon. Pelkäsin kuollakseni jäädä ulkopuoliseksi. Jos minulla ei ollut ihmistä kenen kanssa olisin ollut, jouduin paniikkiin. Kuvittelin etten kelpaa kenellekään, olinhan joutunut ammattikoulun keskeyttämään koska en ujoudeltani tutustunut luokkatovereihini ja jäin ulkopuolelle. Tuntui että kaikki katsoivat murhaavasti ja juorusivat selän takana.
Havahdun ajatuksistani kun kaikkialta alkaa kuulua kuiskimista."Julkkis" "Laulaja" "Tyttöystävä" kuulen kuinka ihmiset toistelevat sanoja.
- Täällä alkaa varmaan kohta tapahtumaan, että mennäänkö jo, kysyn siskoltani. Tuo ei ole moksiskaan kuiskuttelusta, vaan räplää puhelintaan ja nyökkää hieman. Kerään vaatekassit ja mustan käsilaukkuni. Mennessäni ulos huomaan kuinka ihmiset ovat ympäröineet tiskin ja ilmeisesti jonkun ihmisen.
Vasta ulkona huomaan että unohdin puhelimeni kahvilan penkille, työnnän tavarani siskoni syliin ja palaan hakemaan puhelintani. Huomaan että nurkkapaikka, jossa istuimme on jo vallattu. Valmistauduin jo henkisesti menettämään älypuhelimeni. Tottakai joku nappaisi itselleen hyvän puhelimen jos sellainen jätetään jonnekkin.
- Anteeksi, mutta multa tais jäädä puhelin tähän vähän aikaa sitten, päätän lopulta kysyä, jos note II olisi vielä penkillä. Yllätyn oikeasti kun yksi tytöistä ojentaa puhelintani, otan sen hymyillen ja tungen taskuuni. Kiitän ja lähden pujottelemaan pöytien välistä kohti ovea.
Pysähdyn katsomaan vielä kerran maalausta, jossa on peura metsäaukealla. Yhtäkkiä tunnen kuinka joku kävelee minua päin ja samassa käsivartani alkaa polttamaan.
- Ai saatana, huudan kun tajuan että nainen oli kaatanut teensä päälleni. Katson hätääntyneenä ympärilleni, kuuma tee polttaa ihoani. Nappaan viereiseltä pöydältä läjän paperia ja alan kuivaamaan itseäni. Mahtavaa ensimmäinen päivä Lontoossa ja saisin loput kaksi viikkoa kärsiä palovammaisesta ihosta.
