Niall Horan fanfiction in Finnish

Luku 10.

"Mutta enhän mä voi lähteä sun mukaan, en vaan voi. Mitä sä haluat musta? Tässä on joku taka-ajatus, en mä muuten vaan viettänyt yötäni samassa talossa ihmisen kanssa josta puolet maailman tytöistä näkee päiväunia. Mitä sä ajat takaa?" Sain tämän kuulostamaan siltä että Niall haluaisi minut ja se luultavasti pilaisi kaiken. Seison kädet puuskassa keittiön toisessa päässä ja Niall seisoo toisessa päässä vihaisen näköisenä. Luultavasti lentäisin muutaman minuutin päästä ovesta ulos, kymmenien solvausten saattelemina.

"Sano edes jotain. Tai ei sun tarvitse sanoa, kyllä mä itsekin tiedän kuinka lapsellinen olen ja että kuinka huono ihminen muutenkin olen", kyyneleet kirvelivät silmissäni joten käännähdän ympäri ja suunnistan olohuoneen sohvalle, en itkisi Niallin nähden toista kertaa. Käännyn kyljelleni, kiskon peiton sohvan jalkopäästä ylleni ja puren huultani, en halunnut kuulla mitä tuo aikoi vastata.

En minä halunnut huutaa tuolle tai muutenkaan käyttäytyä kuin pikkulapsi, se ei ollut minun tapaista. Jos saisin olla hetken rauhassa ja ajatella asioita olisin muutaman minuutin kuluttua taas täysin rauhallinen. Ja voisin jatkaa aiempaa keskustelua täysin normaalisti, mutta ei Niall sitä tiennyt.

Tunnen kuinka sohva painuu alaspäin ja irlantilainen laskee kätensä takapuoleni päälle, luultavasti vahingossa mutta kuitenkin.

"Mun olisi pitänyt kertoa jo aiemmin, mutta mä.. tai unohda", nousen istumaan peitto yhä ympärilläni ja pystyn lukemaan tuon kasvoista tuon luulleen takapuoleni olevan olkapääni. Minulle oli ihan sama pitikö tuo kättään takapuolellani vai olkapäälläni sillä tuo taisi olla kertomassa tunteistaan minua kohtaan.

"Mä voin viedä sut kyllä kotiin jos et halua lähteä mukaan, sulla on kolmeen asti aikaa päättää", tuo sanoo hiljaa, hengitän muutaman kerran syvään ja jään katsomaan kuinka nyppii kynsinauhojaan. Vaikka riehuin ja huusin tuolle äsken, tuo oli yhä ottamassa minua mukaansa.

"Mitä sun piti kertoa jo aiemmin?" Jätän jälkimmäisen laiseen huomioitta ja käännän katseeni Niallin täydellisiin kasvoihin. Kiedon peittoa paremmin ympärilleni ja odotan tuon vastausta.

"Mä olen vain yksinäinen", tuo sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisee minuun.

"Zaynilla on Perrie, Louis ja Harry ovat parhaita kavereita ja Liam hoitaa bändin asioita, niin liian usein vaan istun yksikseni kotona ja yritän saada ajan kulumaan. Mun kaikki kaverit asuvat Irlannissa ja julkisuuden takia mun on vaikea enää tutustua keneenkään. Ja sä olet ensimmäinen pitkiin aikoihin ketä voin sanoa ystäväksi" Siinä se kuultiin että olin tuolle vain ystävä, tietenkin olin kuvitellut liikoja mutta yölliset tapahtumat saivat minut kuvittelemaan jotain muuta.

"Ai", sanon ehkä hieman pettyneen kuuloisena. Totta kai olin pettynyt, mutta itseeni sillä olin taas antanut itselleni luvan ihastua ihmiseen joka ei koskaan välittäisi minusta samalla tavalla kuin minä hänestä.

"Mä luulin että.. tai unohda", aloitan mutta hiljenen. Vaikka olisin sanonut sen ääneen, ei mikään olisi muuttunut. Niall oli jo tarpeeksi monesti sanonut että olimme vain ystäviä. Mutta en ollut todellakaan odottanut tuollaista vastausta, Niallilla oli kaikki mitä kukaan saattoi toivoa. Rahaa, arvostusta ja julkisuutta, viimeisellä kylläkin oli varjopuoli joka ei ollut niin mukava.

"Mitä sä luulit?"

"En mä vaan odottanut että sä olisit yksinäinen tai kyllä mä olen ihmetellyt miksi olet jaksanut katsella mua näinkin pitkään", hymyilen tuolle. Pienesti päätään pudistaen Niall nappaa sohvapöydältä kaukosäätimen ja avaa television.

"Et sä ole lapsellinen tai huono ihminen", tuo virnistää ja kestää heti ennen kuin tajuan että tuo viittaa aiempiin sanoihini. Niall laskee kaukosäätimen takaisin pöydälle ja kohotan kulmiani tuolle sillä irlantilainen näyttää siltä että kärsisi ummetuksesta.