|| 𝚆𝚊𝚜𝚝𝚎 𝚒𝚝 𝚘𝚗 𝚖𝚎 ||VKOOK|| fin ||

Part. 8

Istuin matikan tunnilla yhden blondin pojan vierellä. Keskityin täydellisesti ja kaikki oli kuin olikin hyvin. Ketään ei vielä ainakaan ole tehnyt minulle mitään, mikä yllätti minua.

Huomasin kuitenkin miten poika ei tajunnut tehtäviään, joten päätin kysyä häneltä, haluaisiko hän kenties apuani, tietämättä tehneeni virheen.

"Pidä turpas kii." Hän sanoi ja otti hiuksistani kiinni, paiskaten pääni pöytään. Oppilaiden naurut pyörivät päässäni, haukkuma sanat, "tapa ittes", ilkeät katseet.

Nostin pääni ylös ja tunsin verta valuvan otsastani, ja huomasin ison verisen jäljen pulpetissani. Näin kaikkien kuvaavan minua ja olevan mukamas shokissa, mutta en tuntenut mitään. En sitten minkäänlaista kipua. Sen kun pyörryin vain.

_

Heräsin kirjastosta. Oli pimeää ja tunsin siteen pääni ympärillä. En tiennyt mistä oli kyse, mutta näin Jiminin lähtevän.

"Jimin odota!" Sain huudettua.

Poika ei näyttänyt pysähtyvän. "Jimin!!" Mä huusin uudelleen.

Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.

"Älä mene..." Sanoin.

"Tae, vaikka mä nyt autoin sua ei tarkota että oltais taas kavereita. En aijo valita sua Jungkookin sijasta. Joten älä tuu mun luo enää." Jimin kertoi ja lähti.

Kyynel tipahti poskelleni, kun suljin silmäni. Ajattelin, mitän tulisin selviämään täällä vielä seuraavat vuodet. Kun päivänivät kerta toisensa jälleen vain muuttuvat hirveimmiksi ja hirveimmiksi.

Tai ehkei minun tarvinnutkaan. Voisin vain lähteä.. Niinkuin kaikki sanoivat, "tapa ittes" hmm, ehkä voisinkin. Olisi se kerta ainoa, jolloin tekisin hyvän asian tälle koululle ja sen oppilaille. Ehkä jopa Jiminkin ilahtuisi siitä, ja olisi iloinen, koska minä tein jotain.

_

Tänään olisi se yö, jolloin kaikki loppuisi. Olin jo suunnitellut kaiken. Tiesin, ellen tekisi tätä nyt, en pystyisi siihen myöhemmin.

Valot alkoivat sammuilla, ja hiljaisuus syntyi. Istuin kirjaston sohvalla odottamassa, että Lisa vastaisi puhelimeensa. Mutta, mitäpä hän tekisikään tähän aikaan enään hereillä.
Päätin sitten laittaa hänelle todella pitkän viestin siitä, kuinka paljon pidinkään hänestä ja etten ikinä unohtaisi häntä. Kerroin, etten vain kestänyt tätä vihan määrää mitä sain. Joka päivä joka ikinen sekunti.

Kuulin viimein opettajan askeleet. Se oli merkki. Jätin kaikki tavarani siihen, ja lähdin koulun käytäville. Seurasin opettajaa hyvin hiljaisesti sille ovelle, josta pääsisin koulun katolle. Opettajat vain saivat sen oven auki.

Onnistuin kun onnistuinkin pääsemään sisään. Nyt vain lähdin rappusille ja menin katolle.
Raikas viileä ilma sai ihoni kananlihalle. Tammikuu yöllä oli pakkasta, ja tähdet loistivat kirkkaimmin.

Olin jäänyt kylmälle sementille istumaan ja katselemaan tähtiä. Tajuamattani kyyneleet kastelivat paitani. Lopulta kuitenkin nousin ja kävelin katon reunalla olevan kaiteen luokse.

"Oon pahoillani, äiti ja isä.. En vaan jaksa enään...." Sanoin.

Menin kaiteen ylitse sen toiselle puolen, pitäen kaiteesta kiinni. Katsoin alapuolelleni sinne metrien päähän. Luminen maa se siellä näkyi, jossa minä kohta makaisin kuolleena.

Suljin silmäni ja odotin kunnes hyppäisit, kunnes irroittaisin kaiteesta ja putoaisin. Olin juuri tekemässä sen, niin lähellä kaiken loppua, kun yhtäkkiä kuulin jonkun sanovan naurahtaen: "Aika säälittävää."

Avasin silmäni ja säikähdin näkemääni, että melkein putosin. Mitä mä oikein ajattelin?!

"Vittu hyppäis jo!" Hän sanoi kovempaa. "Vai tarviiks mun tulla tönäsee sut siitä alas ku näytät tarvitsevas apuja siihe!"

Kuulin hänen tulevan lähemmäksi minua, jolloin tajusin tulla kaiteen toiselta puolelta äkkiä pois.

Kuitenkin poika oli jo luonani ja pamautti hän minut kaidetta päin, lukiten minut käsiensä väliin. Katsoin pojan kasvoihin, jotka olivat omieni lähellä. Silloin tajusin hänen olevan Jeon Jungkook.

_____

Ummm 😬😬 oon niin pahoillani 😂

Lyhyempi osa jälleen mut kiitti ku luit ❤️