Love Yourself ; Yoonmin [ valmis ]

21

Jiminin näkökulma ;

Kävelin oven eteen ja nostin käteni koputtaakseni siihen, mutta muutin mieleni. Vielä ehtisin juosta ja paeta tilannetta, mutta se tekisi minusta vain säälittävän kasan paskaa.

Ei Yoongia minua tappaisi. Tai mitä väliä vaikka tappaisikin? Tein niin pahan virheen, jota kaduin liikaa.

Pian rohkaistuin ja koputin oveen, mutta sen jälkeen pelko sekä pieni ahdistus valtasi minut sisältäpäin. Ei tästä kuitenkaan seuraisi mitään hyvää..

Ovi avautui ja katseet välillämme kohtasivat. Olin peittänyt fritsuni suurella hupparilla, jonka sain lainaan Hoseokilta. Yoongi ei varmasti olisi suostunut edes keskustelemaan, jos hän olisi suoraan nähnyt koristellun kaulani. Ajatuskin asian kertomisesta lisäsi jännitystäni sisälläni ja yritin jo keksiä jotain valhetta, mistä puhuisin totuuden sijaan. Kuitenkin sisälläni vellova paniikki ei antanut minun miettiä muuta kuin oikeaa tapahtumaa.

"Moi", mumisin Yoongille laskien katseeni alas ja hitaasti astelin sisälle kotiin. Vedin oven perässäni kiinni ja aloin avaamaan kenkäni nauhoja.

"Hei vaan", Yoongi hymähti. Pojan olemuksesta huomasi, että tuo oli hämillään ja janosi tietoa tapahtuneesta.

Tietoa, joka rikkoisi pojan. Jälleen.

"Mennään olkkariin keskustelemaan", sanoin melkein kuiskaten Yoongille. En pystynyt edes nostamaan katsettani poikaystävään, sillä häpesin itseäni. Minä en ansainnut Yoongia, sillä vanhempi tarvitsisi jotain paljon parempaa.

Lähdin Yoongin perässä olohuoneeseen tunnelman muuttuessa kireämmäksi. Yoongi odotti jo asiani kertomista, kun itse vain ahdistuin pelkästä ajatuksesta.

Istahdimme vierekkäin sohvalle jättäen väliimme yllättävän suuren tilan. Kumpikaan ei ollut tottunut tälläiseen, mutta tila vain jäi väliimme eikä sitä ollut ajatustakaan pienentää.

Yoongi aavisti pahaa. Poika osasi helposti lukea ihmisiä, joka oli hyvä etu, vaikka tuon taito oli välillä liiankin hyvä.

"Petitsä mua?", Yoongin suusta livahti pian kysymys. Tätä tarkoitin. Yoongin viisas ajatusmaailma tavoitti kaiken aina hieman muita ennen.

Kysymys sai minut kuitenkin tuntemaan kylmiä väreitä ja istuma-asentoni muuttui jäykemmäksi. Suljin silmäni hermostuneena ja yritin saada sanoja suustani, mutta ne takertuivat kurkkuun.

Yoongin puhetyyli oli kylmä ja tyly. Ääni oli niin kuin satutetulla ja niinhän se oli. Vaikka Yoongi ei sitä kunnolla tuonut esille, poika oli aivan rikkoutunut.

"Jimin, vastaa..", tuo pyyteli katsellessaan minua. Se polttava katse kävi läpi kehoani, joka tuntui inhottavalta, mutta eihän minulla tässä ollut mitään valittamisen aihetta.

Sanat eivät lähteneet ulos suustani, joten avasin silmäluomeni ja paljastin kyyneleistä sumeat silmäni. Käänsin katseeni Yoongiin, jonka ilmettä en osannut lukea. Tuttu ilmeetön Yoongi oli palannut takaisin kaukaisuudesta.

"Mä arvasin", Yoongi tuhahti, kun oli saanut minulta vastaukseksi nyökkäyksen. "Mä arvasin, ettei mun olis ikinä pitänyt päästää sua menemään", tuo puhui selvästi raivoissaan.

En osannut vastata mitään. Pelkäsin vain jatkuvasti, miten poika aikoisi seuraavaksi edetä. Päätyisikö tuo satuttamaan itseään? Saisinko ikinä anteeksi?