Nimettömien enkelten muistot onnesta

19. OSA

Mä vihasin sitä.

Sen helvetin täydellisiä kutreja, jotka kihartuivat seksikkään vallattomasti joka suuntaan. Sen rasittavan elegantisti kaartuvaa nenää ja nousevia poskipäitä. Sen ärsyttävän kiehnäävää virnettä, joka oli piirtynyt verkkokalvoilleni jäädäkseen. Sen mahanpohjasta kumpuilevaa naurua ja sarkastisia heittoja. Sen silmiä, jotka saivat mut joka ikinen kerta hypnoosiin.

Mä vihasin sitä.

Sen oli aina pakko olla paras kaikessa. Miksei se voinut kerrankin – edes tämän kerran – antaa mun voittaa? Ei. Sen egolle oli liikaa hävitä Joel Suvikkaalle. Niilo Lumemaan tuli aina olla voittamaton. Se ei ollut voinut tyytyä edes tasapeliin, sillä sekin oli ilmeisesti liikaa sille – myöntää nyt olevansa tasavertainen mun kanssani.

Mä vihasin sitä.

Se oli leikkinyt mun tunteillani koko hemmetin illan. Mä olin avautunut sille siellä lauteilla, mutta se vähät välitti siitä, saati kunnioitti mua. Sitten se oli mennyt ja iskenyt hampaansa kaulalleni, suudellut mua, juuri kun mä olin purkanut päässä myllääviä ajatuksiani sille. Paskat se niistä mitään välitti, sille tunteilu oli yhtä tyhjän kanssa. Niilo Lumemaa ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään.

Mä vihasin sitä.

Helvetti, miten se jätkä oli rasittava. Sille elämä oli jotain suurta näytelmää koko ajan, jota se parhaansa mukaan käsikirjoitti, ohjasi ja näytteli, hyppien roolista toiseen mielensä mukaan. Sille olisi pitänyt asettaa enemmän rajoja lapsena. Otto ja Lena olivat palvoneet sitä aivan liikaa ja nyt luultavasti katuivat, millainen itsekeskeinen kusipää siitä oli kasvanut. Kaikki olivat aina ihailleet sitä. Mä en edes tiennyt, oliko kukaan ikinä uskaltanut laittaa sille mitään vastaan? Ei varmaankaan, sillä jätkällä oli tarpeeksi vaikutusvaltaa ja taitoja tehdä vihamiestensä elämästä helvettiä. Se oli fiksu ja osasi vedellä oikeista naruista saaden aina haluamansa. Että mä vihasin sitä.

Tai ainakin mä halusin vihata sitä.

Toinen puoli sisälläni syytti itseäni, omaa heikkoutta. Se oli johdatellut, leikkinyt mulla kuin sätkynukella, saaden varmasti jotain sadistista nautintoa joka sekunnista. Ja niin mä olin langennut sen peliin, kävellyt ansaan kuin viaton metsäkauris pyssyn eteen. Luoti ei ollut kuitenkaan lävistänyt mua kokonaan, vain haavoittanut – antanut uutta voimaa. Mä janosin kostoa. Olin janonnut jo kasiluokan keväästä lähtien. Niilo oli heittänyt niin paljon paskaa mun niskaani, että tämän iltainen oli viimeinen niitti mulle. Nyt sen touhuille tulisi loppu. Mä olin yksinkertaisesti niin lopen kyllästynyt olemaan joku nappula sen pelilaudalla, jota se mielensä mukaan liikutteli.

Mä olin pettynyt itseeni. Miksen mä ollut tajunnut, että se oli edelleen se sama ihminen, joka se oli ollut viimeiset vuodet? Kai mun nyt jo olisi pitänyt ymmärtää, ettei se niin vain muuttunut – saati alkanut yhtäkkiä ajattelemaan, miltä muista tuntui. Olin oikeasti luullut, että se olisi muuttunut jo vähän, antanut kuorensa sulaa. Ilmeisesti mä olin ollut pahasti väärässä.

Puristin käsiäni nyrkkeihini katsellessani auton ikkunasta näkyvää kesäiltaa. Julia nuokutti päätään toisella puolella ikkunaa vasten ja näytti siltä, että nukahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Toivoin hartaasti, että me kerittäisiin kotiin ennen sitä. Kiitin myös mielessäni, että meille oli suotu taksikuski, joka ei turhia puhellut, vaan keskittyi siihen, mistä sille maksettiin. Sillä hetkellä teennäinen small talk oli viimeisin asia mun mielessäni.

Vitun Niilo. Miksi sen oli taas pitänyt mennä pilaamaan kaikki? Mä olisin halunnut unohtaa jätkän, mutten pystynyt. Se oli saanut yliotteen ajatuksistani, eikä jättänyt mua rauhaan edes siellä.