Nimettömien enkelten muistot onnesta

5. OSA

Rämekallio oli tavanomaisen täynnä nuoria – vanhimmat olivat vallanneet parhaat paikat ja nuoremmat kasi-ja ysiluokkalaiset olivat vetäytyneet reunemmalle. Vaikka ilta oli vielä nuori, suuri osa ihmisistä joi sitä vauhtia, ettei menisi kauaakaan, kun joku sammuisi.

Vaikka paikka oli upea ja kuin luotu nuorien illanviettoon, oli se vaarallinen. Kallion reunan jyrkkä seinämä oli ottanut kahden yläasteikäisen tytön hengen vuosi sitten. Sen jälkeen, reunalle oli pystytetty turvallisuutta mukamas parantava kaide, jonka toiselle puolen ei kävijöillä ollut asiaa. Paskan marjat. Nytkin ihmiset istuskelivat kallion reunalla tai nojailivat kaiteeseen sen kielletyllä puolella. Ihmettelin, miksei kaupunki ollut kaiteen sijasta asentanut vaikkapa valvontakameroita, jotka olisivat karkottaneet alaikäiset alkoholinkäyttäjät matkoihinsa.

Mä join itseni todella harvoin känniin. Jotenkin olotila, jossa omia toimintojaan ei pysty kontrolloimaan sataprosenttisesti, ei houkutellut mua. En mä kyllä kuulunut absolutistien ryhmäänkään. Join silloin, kun huvitti, mutta varoin ottamasta liikaa.

"Ketkäs ne sieltä tulee! Joel ja Allu!" Selvästi juopunut Jouni huudahti väkijoukosta.

"On tullut otettua taas vähän reilummin, vai?" hymyilin viekkaasti.

"No, kyllähän sitä nyt koulujen loppumista täytyy juhlia jo vähän etukäteen!"

"Niin, onhan tässä kokonainen viikko aikaa totuttaa keho alkoholiin, että voi sitten ensi lauantaina juoda niin paljon kuin sielu sietää, pitäisiköhän mun aloittaa siideristä, vai hyppäänkö suoraan likööreihin?" Allu pärskähti sanoilleni.

"Jospa tämä meidän Joel nyt vaan kulkee sillä vesilinjalla, ties mitä tapahtuu, kun pääset humalassa talleille..." se ilkkui.

Dramaattisesti nostin leukani pystyyn ja esitin syvästi loukkaantunutta. "Älä kuule aliarvio mun humalassa ratsastamistaitojani, saatan olla vaikka maailmanmestari!"

"Niin kai, kun kukaan muu ei oo niin hullu, että kapuaisi murhanhimoisen petoeläimen selkään, silloin kun on ottanut vettä vahvempaa."

Loin Alluun pitkän katseen. "Ensinnäkin, hevoset ovat saaliseläimiä eivätkä petoja ja toiseksi ne eivät tietoisesti ole murhanhimoisia, ainoastaan jos itse törppöilee, niin silloin, mitä luultavammin hevosen luonne menee piloille ja siitä tulee säikky, jolloin se puolustautuu hyökkäämällä sitä lähesty -"

"Joo joo, asia tuli selväksi", Allu pyöritti silmiään. "Ootko sä lukenut jonkun Näin tunnet hevosesi –oppaan?"

"Voi kuule Aleksi rakas, mitä kuvittelet mun tehneen, kun ostin oman hevosen? Mutta toi tieto ei ollut peräisin niistä opuksista, vaan ihan ala-asteen biologian tunneilta", virnistin toispuoleisesti ja pöyhötin pojan mantelinruskeaa tukkaa.

Aurinko alkoi painua horisonttiin, kun kello lähestyi keskiyötä. Siihen mennessä olin ottanut jo muutaman siiderin, jotka pikkuhiljaa alkoivat nousta päähän. Meno oli parhaimmillaan ja porukka tanssi stereoista pauhaavan popin tahtiin. Katselin vähän etäämmältä, miten Julia revitteli, mitä ihmeellisimpiin tanssiliikkeisiin, tanssia kun harrasti. Jaakko oli löytänyt jonkun blondin kainaloonsa, joka innokkaasti oli kieli kiinni pojan kurkussa. Pian ne luultavasti siirtyisivät syrjemmälle puskaan syventämään toimiaan.

Topi keskusteli kiivaasti jonkun Lummerantalaisen tytön kanssa, luultavasti ekaluokkalaisen, koska en tunnistanut sitä. Mielestäni mulla oli hyvä kasvomuisti, mitä meidän lukiolaisiin tuli. Tiesin kaikki kakkosluokkalaiset vähintään etunimeltä ja suurimman osan kolmas-ja ekaluokkalaisistakin. Tilanne oli samanlainen myös toisinpäin: kaikki tunsi mut. Tietoisesti en ollut kerännyt huomiota itseeni, mutta mitäs teet, kun isä toimi yhtenä lukion tärkeimmistä sponsoreista, silloin ei voinut välttää käytävällä kääntyviltä katseilta ja supatteluilta.