Nimettömien enkelten muistot onnesta

25. OSA

A/N: Hyvää juhannusta :)

Pystyin laskemaan melkein yhden käden sormilla ne kerrat, kun olin herännyt ja funtsinut, että missä helvetissä mä olin. Tällä kertaa mun ei kuitenkaan tarvinnut arvuutella, missä olin, sillä tuttu harmaaseen taittuva huone toivotti hyvät huomenet. Sen sijaan muutaman ohi kiitävän sekunnin ajan mä kerkesin kelaamaan, kuka hitto piti mua niin tiukassa otteessa, kuin olisi takertunut viimeisillä voimillaan johonkuhun, ettei tippuisi jyrkänteeltä alas. Vain muutaman sekunnin. Sitten se kaikki iskostui tajuntaani: Niilo ajamassa Astonia, Niilo ratsastamassa Pandoralla, Niilo suutelemassa mua kentän aitaa vasten, Niilo riisuutumassa edessäni, Niilo sängyssäni...

Niilo Lumemaa.

Nukkumassa mun sängyssä.

En ottanut selvää, olinko enemmän järkyttynyt kuin ilahtunut ajatuksesta. Miten me oltiin edes päädytty tähän? Mun oli ollut tarkoitus olla varovainen tunteideni kanssa, en mä ollut suunnitellut mitään tällaista. Niilon kanssa tunteilla leikkiminen oli kuin heikoilla jäillä kävelemistä, ikinä ei tiennyt oliko seuraava askel viimeinen. Pelotti ihan hemmetisti, että se pelaisi mulla sitä samaa kissa hiiri -leikkiään, mitä kaikilla niillä lukuisilla säädöillään. En mä halunnut joutua yhdeksi uudeksi valloitukseksi sen loputtomalla listalla.

Pieni pakokauhu nosti päätään mun sisällä ja sydän alkoi tykyttää julmetusti. Mä olin mennyt pilaamaan nyt ihan kaiken. Niilon kaveruus olisi riittänyt mulle enemmän kuin hyvin, sitähän mä olin halunnut aina Melvinin kuolemasta saakka – korjata välit, saada takaisin se menetetty maaginen ystävyys, mikä meillä joskus oli – mutta olin ollut ajattelematon ja antanut periksi halulle. Sen olemus oli petollisen valloittava. Mun olisi pitänyt olla varovaisempi, olisi pitänyt tilkitä korvat niin kuin Odysseus teki miehistölleen purjehtiessaan seireenien ohi.

Hitto Joel, miksi pitikin olla niin huono itsehillintä?

Ahdisti aivan helvetisti olla siinä lämmintä kehoa vasten pää täynnä sekasortoa.

"Ihan rauhassa hei", takaa kuului Niilon heräämisestä käheä ääni. "Hengität sisään ja ulos."

Säpsähdin ajatuksistani takaisin todellisuuteen ja jännityin entistä pahemmin sen otteessa.

Oli pakko päästä pois siitä.

Äkkiä.

Nyt.

Heti.

Niilo ilmeisesti tunsi mun ahdistuksen yltyvän, sillä se hölläsi käsivarsiaan ja varovaisesti käänsi mut toiselle kyljelleni, niin että pian tuijotin suoraan sinivihreisiin silmiin, joista paistoi huoli.

"Otat ihan rauhassa, ei tarvi panikoida."

Se ei koskenut muhun, tarkkaili vain niilomaisen intensiivisesti. Antoi mun kerätä itseäni. Sen ilme oli vakava, suu suoralla viivalla. Välittikö se musta rehellisesti? Paniikin luoma pelko laittoi mut kyseenalaistamaan kiharapään aikomukset entistä voimakkaammin. Sen kasvot vaikuttivat niin vilpittömiltä, että halusin uskoa sen olevan tosissaan. Vilpittömiltä ja ihan hiton haluttavilta.

Suljin silmäni ja hengitin muutaman kerran syvään.

Kyllä kaikki järjestyisi.

Asioilla oli tapana järjestyä aina.

En mä ollut pilannut vielä mitään.

"Kaikki ok?"

Avasin silmäni ja tutkiskelin sitä vielä tovin, ennen kuin nyökkäsin pienesti. "Kyl tää tästä."

"Tuleeks sulle useinkin paniikkikohtauksia?"

Yllätyin sen kysymystä, sillä en ollut itse edes ajatellut asiaa. Ei mulla mitenkään säännöllisesti ollut mitään paniikkikohtauksia, mitä nyt välillä ahdisti, mutta se kuului elämään – kaikkiahan välillä ahdisti. Kasiluokalla alkanut tapahtumasarja oli laukaissut aikoinaan muutaman rankemman kohtauksen, mutta nekin oli loppuneet lukiossa.