Nimettömien enkelten muistot onnesta

Prologi

A/N: Tämä on ensimmäinen koskaan julkaisemani tarina, joten olen erittäin kiitollinen kaikesta palautteesta. Tarina on Joelin näkökulmasta prologia lukuunottamatta.

Muistot tunnistatte kursivoinnista.

Olkaa hyvät!

Se poltti enemmän kuin kuumien kekäleiden päällä käveleminen, sattui enemmän kuin miljoona ampiaisen pistosta, kirveli enemmän kuin syövyttävin happo konsanaan, pisti pahemmin kuin neula kynnen ja ihon välissä. Se kipu ei ollut mitään fyysistä. Se raastoi mun sisälmyksiä, nakersi paloja sydämestä rikkoen sen pienen pieniin osiin, kasaten sen yhä uudelleen ja uudelleen revittäväksi.

Musta tuntui, että mun henki ei kiertänyt. Päässä heitti. Huomaamattani vein paidan hihan pyyhkäisemään loppumatonta kyynelvirtaa. Missä kohtaa mä edes olin alkanut itkemään? Normaalisti en itkenyt koskaan. Kyyneleet oli varattu heikoille.

Laskeuduin polvilleni vaaleansinisen pörrömaton päälle, sen pehmoinen pinta soti kaikkea tapahtunutta vastaan, kaikki tuntui niin absurdilta. Tänään oli ollut joulukirkko niin kuin joka vuosi aikaisemminkin, ei mitään normaalista poikkeavaa. Siellä pappi oli saarnannut ja toivottanut jouluiloa kaikille. Mun huoneen lattialla lojui se sama vaatekasa odottamassa kulkuaan pyykkikoriin. Keittiön pöydälle oli pinttynyt aamuinen kaakaotahra, kun kenelläkään ei ollut mukamas ollut aikaa sitä pyyhkiä tuoreeltaan.

Mä en pystynyt enää pidättelemään tunteitani, vaan annoin kaiken tulla ulos. Itkin ääneen kuin pikkulapsi, mutta sillä hetkellä en ajatellut mitään. Mun pää löi tyhjää. Ainoa asia, jonka mä tiedostin, oli tummanpunainen vesi. Se näytti pelottavan läpitunkevalta ja voimakkaalta. Tartuin nyt jo viileään käteen ja rutistin sitä, koittaen epätoivoisesti saada aikaan jotakin reaktiota - edes pientä sormen liikahdusta. Mutta käsi pysyi eleettömänä ja jähmeänä.

"Ei", parahti niiskahdus huuliltani. "Ei, ei, ei."

"Älä tee tätä mulle!" Rutistin uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut. "Kuulitko! Sä et saa jättää mua!" Kyyneleet sumensivat näköni. "Mä en pärjää ilman sua."

Kun mitään ei tapahtunut, vajosin istumaan vaaleansinisen pörrömaton päälle, nojaten ammeen reunaan ja pitäen koko ajan kankeasta ja veren tahraamasta, mulle niin tutusta, kädestä kiinni. Painoin kasvoni polviani vasten ja itkin hiljaa ja kauan, niin kauan, että polvien kohdalta sininen farkkukangas oli muuttunut läpimäräksi.

Seuraavan kerran, kun nostin pääni, katseeni kiinnittyi kirjeisiin, jotka oli sijoitettu kauniisti jakkaralle huoneen toiselle laidalle. Jakkaralle, jolle yleensä asetettiin vaihtovaatteet tai jotain pikkutavaraa suihkun ajaksi. Nyt siinä lepäsi kolme valkoista kirjekuorta, joihin jokaiseen oli taituroitu kauniilla kaunokirjoituksella saajan nimi. Päästin viileän käden otteestani ja pyyhittyäni kyyneleiset silmäni, tarkastelin tarkemmin, keille kirjeet oli tarkoitettu.

Nikodemus

Äiti ja Isä

Joel

Parahdin taas kerran uuteen itkuun. Ei. Mä en halunnut - uskaltanut - lukea niitä sanoja, lauseita, jotka mulle oli tarkoitettu. Ne satuttaisivat liikaa, viiltäisivät vanhat arvet auki taas kerran uusien lisäksi. Arvet, joiden mä olin antanut haalistua. Olin koettanut unohtaa ne, mutta vaikeaa se oli. Ja nyt... Nyt en enää tiennyt, mitä tehdä. Kaikki tuntui niin sekavalta yhtäkkiä. Päässä vilisi niin monia ajatuksia, päällimmäisinä jos - lauseet. Olisiko näin tapahtunut, jos olisin käyttäytynyt eri tavalla? Jos olisin antanut toisen mahdollisuuden? Jos olisin ollut läsnä paremmin? Jos, jos, jos?

Yhtäkkiä tunsin poskieni kuumenevan, nyrkkini puristuivat kiinni kynsien pistäessä kämmenen ihoa. Viha kumpusi sisältäni. Tuijotin mustalla kirjailtua nimeä ja mun teki mieli rypistää, repiä ja polttaa kuori eikä antaa sitä sen omistajalle. Sille, johon mä joskus olin silmät ummessa luottanut ja jolla nytkin mitä luultavimmin oli ollut näppinsä pelissä mukana. Käänsin katseeni takaisin kalpeisiin, siroihin kasvoihin, joita verhosivat pikimustat hiukset.

"Mä... lupaan...", takeltelin sanoissani, "...lupaan, etten tuu antamaan tätä koskaan anteeksi... ja mä lupaan kostaa. Sun takias."

"Mä rakastan sua."