A/N: Kiitos ihan hirmuisesti kaikille, jotka ovat kommentoineet ja antaneet tähtiä! Lämmin halaus myös teille, jotka luette jättämättä jälkiä ♥
Kuvassa Symont, joka toimii Nemon esikuvana, samasta siittolasta kuin Freudenfest (Melvin).
"Kai sä nyt pärjäät? Soitat mulle heti jos jotain tapahtuu."
"Joo joo."
"Se on vaan yks päivä."
Hymyilin Julialle lämpimästi ja hyvästelin sen. Aurinko oli viimein laskenut horisontin taakse, joten ilmassa maistui jo yön viileys. Pulahdus jäiseen mereen tuntui edelleen luuytimissä.
"Jaahas, mennäänpäs sitten", selkäni taakse hiipinyt Niilo totesi. Nyökkäsin sille ja niin me lähettiin kävelemään niille. Me oltiin päädytty siihen valintaan ihan yhteisymmärryksessä – mulla ei ollut mitään hinkua vierailuttaa poikaa mun luonani, ties mihin kysymysten ristituleen siellä olisi joutunut.
Mä olin unohtanut, miten pitkä matka Lumemaille olikaan rannan tästä päästä. Kymmenen minuutin jälkeen kävely alkoi tuntua puuduttavalta – tosin ehkä asiaan saattoi vaikuttaa myös se jallupullon loppu, jonka Allu jalomielisesti oli tarjonnut mulle. Mä olin ollut ilmeisesti liian viluissani kieltäytyäkseni siitä tai sitten mun järkevät ajatukseni olivat jo siinä vaiheessa hyvästelleet mut lämpimästi ja kääntäneet takkinsa todeten mun olevan menetetty tapaus.
Niilolla ei näyttänyt olevan kävelyn suhteen suurempia ongelmia, sillä se harppoi kymmenen metriä mun edelläni leuka pystyssä. Miten se pystyi? Mä olin todistanut, miten se oli tuhonnut illan aikana enemmän kuin sen yhden skumppapullon.
"Tarviiko sut kantaa vai pystytkö sä kävelemään itse?" naljaileva ääni keskeytti mun ajatukseni.
Olin huomaamattani pysähtynyt nojaamaan katulamppuun. Maailma tuntui keinuvan kuin olisi ratsastanut kamelilla.
"Ei, kyllä mä pystyn", sanoin vakuuttavasti ja otin muutaman askeleen eteenpäin. Tasapainoni päätti tietenkin sanoa sopimuksensa irti juuri sillä hetkellä ja horjahdin nätissä kaaressa syleilemään mustaa asfalttia. Ähkäisin äkkinäisestä kivusta kyynärpäähäni ja hetkisen sulattelun jälkeen tajusin, mitä oli tapahtunut. Hemmetti.
"Ai että pystyt", Niilo kohotti toista kulmaansa epäuskoisesti. "No niin, mennäänpä sitten, ei oo enää pitkä matka", se huokaisi ja veti mut vahvalla otteella maasta. Se tuki käsivarteni hartiansa ympärille ja sitten me käveltiin. Hiljaisuudessa.
Sen vartalosta hehkuva lämpö tuntui niin kovin tutulta. Se satutti mua, repi auki nuoruuden muistoja.
Mä en ymmärtänyt.
Ja totta kai mä alkoholin rohkaisemana sain loistavan idean pilata sen hetken rauhallisuus.
"Miksi?" kuiskasin.
Niilo säpsähti, ehkei se ollut odottanut mun puhuvan tai sitten se oli nimenomaan odottanut, milloin mä avaisin suuni.
"Mitä, miksi?"
"Miksi sä vihaat mua niin paljon?"
"Sä tiedät kyllä."
Se oli niin kauhean etäinen. Mä halusin takaisin sen elämäniloisen ja eloisan Nikodemuksen. En Niiloa, joka vain satutti muita.
"Kerro mulle."
Se pysähtyi ja käänsi silmänsä muhun. Silmät, jotka olivat taivaansiniset, lukuun ottamatta aivan pupillien vieressä olevaa vihreää rengasta. Sammalen vihreää. Ainut konkreettinen asia, joka muistutti Jasminesta.
STAI LEGGENDO
Nimettömien enkelten muistot onnesta
Storie d'amore"I think I'll miss you forever, Like the stars miss the sun in the morning skies. Late is better than never. Even if you're gone I'm gonna drive, drive..." ~Summertime sadness, Lana Del Rey *** Joel ja Niilo vihaavat toisiaan antaumuksella - kaikki...
