Nimettömien enkelten muistot onnesta

21. OSA

A/N: Jatkuu suoraan edellisen lopusta.

Lämpö, hehkuvan polttava kuumuus hohkasi kehon lävitse metsäpalon lailla. Sydän tykytti armottomasti pumpaten punasoluja keskinäiseen juoksukilpailuun. Jokainen aisti oli herkistynyt äärimmilleen. Päässä humisi. Ei huimauksesta, vaan nautinnosta. Nautinnosta, joka sumensi näön.

Joel henkäisi ihastuneena, kun lämpimät kädet kiertyivät paljaalle iholle kartoittaen jokaisen saatavilla olevan millimetrin. Ne toivat mukanaan pienen pieniä sähköiskuja, jotka leikkivät vallattomasti kipristellen selkää pitkin. Himon vallassa hän puski vasten toista kehoa huokaisten liikkeen tarjoamasta mielihyvästä. Hopeanhehkuva kiehkura kutitti hänen kaulaansa, mutta sen olemassaolo unohtui sikseen, kun kielen kiusoittelevat kiemurat täyttivät hänen tietoisuutensa. Ne kurottautuivat sulkemaan hänen omat huulensa vaativaan suudelmaan kuin merkaten omaisuuttaan. Joel huohotti sydän äärirajoillaan kuin suuren urheilusuorituksen äärellä. Hän halusi lisää, lisää kosketusta, lisää kiihkeyttä, lisää helpotusta tykyttävään mielihyvään...

Mä säpsähdin hereille kuin sähköiskun saaneena ja räpyttelin hetken kirkkaudelle arkoja silmiä samalla, kun prosessoin juuri näkemääni unta.

Ei helvetti. Olinko mä nähnyt märän päiväunen?

Niilosta?!

Puna kohosi poskilleni helottavana katsoessani vieressä autuaan tietämättömänä itseensä kohdistuneista mielikuvista tapittavaa kiharapäätä. Sen huulilla lepäsi veikeän leppoisa hymynkaarre. "Päätit sitten ottaa pienet päikkärit."

Suin hätäisesti sekaisin mennyttä hiuspehkoani ja karistelin juuri näkemät kuvat pois mielestäni niin kauas kuin ne suinkin sain. Hitto, että poskia kuumotti kuin saunasta tulleelta. Oli vaikea kohdata Niilon huvittunutta katsetta, kun päässä vilisivät muistot sen käsistä vartalollani. Ja pahinta kaikesta teki se, ettei tuntemus herättänyt lainkaan inhoa.

Hiton hiton hitto.

Unikuvien ajattelu ei todellakaan helpottanut poskille kohonnutta punaa.

Hitto.

"Oliko hyvätkin?"

Katsahdin siihen nopeasti ja kohautin olkiani pakotetun rennosti. Se tästä vielä puuttuisikin, että Niilo tajuaisi - onneksi se ei ainakaan vielä hallinnut ajatusten lukemista, ainakaan tietääkseni.

"Voitais varmaan lähteä pian", huomautin vilkaistessani taivaanrantaa, jossa aurinko oli pudonnut jo aikoja sitten puiden taakse luoden nyt vain purppuraisen muiston itsestään. Niilo mumisi myöntävästi ja nousi arvokkaan ketterästi kuin se ei juuri olisi istunut tunteja paikallaan. Tempaisin itseni maasta sellaisella vauhdilla, että koko maailma musteni. Haparoin tukea jaloistani tasapainon tehdessä voltteja päässäni pakottaen lyyhistymään takaisin maahan.

"Kaikki okei?" Niilon huolestunut katse tutkiskeli mua.

"Kai tää liittyy siihen aivotärähdykseen."

"Lähetäänpäs sitten sinne päivystykseen."

Kurtistin kulmiani. "Onko ihan pakko?"

"Pienempi paha kuin se, että kuolet nukkuessas johonkin aivoverenvuotoon."

"Eikös veritulppa aiheuta sen?"

"Sivuseikka", Niilo huiskaisi kädellään ja lähti painelemaan auton suuntaan mun seuratessa sen jalanjäljissä.

***

Mä en tiedä mitä mä odotin juhannuspäivän päivystysaulalta - ehkä jotain mummelia sydänahdistuksen kanssa tai päivystystiskin takana tylsistynyttä vastaanottovirkailijaa - mutta se, mikä meitä odotti, laittoi kummankin silmät apposelleen. Aula oli tupaten täynnä niin itkeviä kakaroita kuin eilisestä kärsiviä nuoria - tosin joidenkin juhliminen vaikutti jatkuneen vielä tämän päivän puolelle.