Nimettömien enkelten muistot onnesta

3. OSA

A/N: Tämä osa on omistettu Jessican muistolle, ponille, joka opetti sanoinkuvaamattoman paljon ratsastamisesta, hevosista ja ennen kaikkea kärsivällisyydestä♥

Kirkkaan aamuauringon ensimmäiset säteet siivilöityivät likaisen ikkunan läpi paljastaen kaikessa kauheudessaan ilmassa leijuvan pölyn määrän. Kirosin omaa unohdustani sulkea sälekaihtimet illalla. Eihän siinä kirkkaudessa yksinkertaisesti pystynyt sokeakaan nukkumaan, tai no riippui toki kuinka sokea oli, jos näki koko ajan vain pelkkää pimeyttä, sitten se olisi ehkä onnistunutkin. Mutta mä en ollut sokea – enkä toivonut sokeutuvani – joten pakotin itseni ylös, vaikka kello näytti vasta puoli kuutta.

Vedin kulahtaneet vaaleansiniset farkut jalkaan ja etsin kaapista puhtaan t-paidan. Hetken mittailtuani peilikuvaani, totesin sen oleva aivan passeli päivälle ja lampsin alakertaan aamupalalle. Isä oli tavanomaisesti hautautunut valtavan sanomalehden taakse ja nopeasti vilkaistuaan ja huikattuaan huomenet, se jatkoi kahvinsa hörppimistä tavallisen tyyneen tapaansa. Äiti ei ollut vielä herännyt, joten jouduin keittämään itse teeni. Yleensä se heräsikin vasta isän lähdettyä töihin, joten ei ollut mikään ihme, että hellan edessä ei häärinyt pitkät rusehtavat kiharat nutturalle tiukasti kiinnittänyt Anita Suvikas.

Mä en ymmärtänyt, miten ihminen peri ominaisuutensa vanhemmiltaan. Tai no kyllähän mä tiesin, että DNA:han periytyy vanhempien geenejä, mutta että millä perustein ne geenit valittiin kummaltakin, oli ihan täysi mysteeri. Mussa ei nimittäin ollut mitään samaa Johannes Suvikkaan kanssa. Tämän tummat hiukset ja ankarat kasvonpiirteet loivat vakavuutta miehen kasvoille, joita se käytti häpeilemättä hyväkseen työpaikkansa neuvotteluissa. Mä olin täysi kopio äidistäni sekä luonteeltani että ulkonäöltäni. Isältä olin perinyt ainoastaan hyvän muistin sekä rasittavan aurinkoaivastuksen.

Se oli muutenkin vieraantunut musta näiden vuosien aikana, jotka olin viettänyt tallilla ja se samaan aikaan töissä yrityksessään tekemässä rahaa. Ei se itse mitään paperitöitä raskaampaa tehnyt, kunhan neuvotteli ostajien kanssa kahvikupit kourassa. Mä sain turhankin usein kuulla, miten isä oli jo mun ikäisenä alkanut kerätä varoja omaa yritystään varten ja miten sen firma oli kasvanut nopeasti viidessä vuodessa päästen jopa Euroopan markkinoille. Koska mua ei liiemmin kiinnostanut sen liiketoimet, en mä ollut viitsinyt paremmin perehtyä sen yrityksen toimintaan. Jotenkin se liittyi rahoittamiseen ja konsultointiin.

Äiti sen sijaan oli perustanut muutama vuosi sitten oman taidegallerian, johon se oli joitain omia luomuksiaankin pistänyt esille. Ilmeisesti sen töillä oli ollut kysyntää, koska gallerialla meni ilmeisen hyvin. Mä olin oikeasti iloinen äitini puolesta, kun se oli vihdoin ja viimein päässyt toteuttamaan pitkäaikaista haavettaan.

Ulkopuolinen olisi luultavasti kutsunut meidän perhettä idylliseksi unelmaksi. Isän firmalla meni hyvin, me asuttiin melko uudessa omakotitalossa rauhallisella asuinalueella, josta oli hyvät kulkuyhteydet kaikkialle, äiti toteutti unelmaansa galleristina ja mulla sujui opinnot mallikkaasti omasta hevosesta huolimatta. Mutta, mitä ulkopuolinen ei tiennyt, oli mun vanhempien riidat. Tuntui, että ne riitelivät nykyään ihan kaikesta: lomien ajoittamisesta ruokaostoksiin. Jos toinen sanoi jotain, oli toisella aina huomautettavaa siitä. Välillä isä oli pitkiä aikoja poissa kotoa, jolloin meillä meni äidin kanssa yhteiselo varsin mallikkaasti. Mä en ollut koskaan kysynyt äidiltä, miksi ne tarkalleen ottaen riitelivät; mikä oli se pääsyy kaiken takana? Mulla oli omat epäilykseni siitä, että isällä olisi ollut joku toinen nainen, mutten ollut halunnut tuoda ajatuksiani päivänvaloon – mä en halunnut uskoa, että se olisi totta.

Huokaisin ja valmistin aamupalan nopeasti. Kouluun lähtö ei houkutellut yhtään, kun tiedossa oli kaikkien vihaama äidinkielen ryhmätyötunti ja lämpömittarikin näytti jo näin varhain lähes viittätoista astetta. Ilme opettajan naamalla ei ollut ollut kovin hyväntahtoinen hänen muistuttaessaan tunnin ohjelmasta muutama päivä sitten. En olisi jaksanut ryhtyä mihinkään ryhmäprojekteihin, kun niitä äikän tuntejakin oli jäljellä enää yhden käden sormilla laskettava määrä. Opettajat todellakin halusivat puristaa meistä viimeisetkin mehut ennen lomalle päästämistä...