Nimettömien enkelten muistot onnesta

2. OSA

A/N: Edellisen osan alussa unohdin mainita, että nuo kuvat eivät suoranaisesti kuvaa hahmoja, vaan ovat enemmän suuntaa antavia. Ja ei, kuvassa ei ole Joel, vaikka hänelläkin vaaleahkot hiukset on ;)

Tässä osassa on sitten ensimmäinen muisto!

Lummerannan lukio oli kaupungin arvostetuin ja kooltaan suurin opiskelupaikka. Siellä oli sekä rikkaiden että keskiluokan lapset. Kaupungin maineikkaimmat liikemiehet tukivat koulua suurilla lahjoituksilla, joten vastapainona heidän lapsilleen järjestettiin erityiskohtelua. Mua semmoinen toiminta otti päähän, oli epäreilua, että rahalla pystyi ostamaan koulutusta. Suomessa! Lukio tosin oli tarkka, ketä päästi sisään maineen ylläpitämisen takia. Mä kuuluin tuon eliittikoulun listoille ja viihdyin paikassa, niin hyvin kuin koulussa nyt voi viihtyä. Mun isäni kyllä tuki koulua avokätisesti, mutta olin tehnyt selväksi, etten halunnut mitään erityiskohtelua opettajilta. Vaikka koulun oppilaiden keskiarvo oli reippaasti päälle kahdeksan, en tuntenut kilpailuhenkisyyden häiritsevän mua.

"Heippa Joel!" Kuului terävä huudahdus koulun edustalta. Nostin käteni merkiksi ja lähdin kohti ääntä.

"Julia!" Halasin nopeasti päätä lyhyempää ystävääni ja sain samalla päivän annoksen kemikaaleja itseeni. Yskäisin muutaman kerran, kun parfyymin tuoksu imeytyi limakalvoilleni pistävästi.

"Sori, pistinkö vähän liikaa tänään?" tumman polkkatukan omaava pyöreäkasvoinen Julia kysyi.

"Ehkä hiukan", nyökyttelin päätä arvioivasti hymyillen. Toisenkin naamalle nousi iloinen virne. "No nyt säkin sitten sait osasi", se heitti vielä, ennen kuin suuntasimme koulun sisäänkäynnille. Julia oli yksi niistä harvoista kavereistani Allun ja Topin kanssa, jotka olivat jatkaneet Lummerantaan mun kanssa. Tytön seurassa mä pystyin puhumaan lähes kaikesta maan ja taivaan välissä ja välillä edes sanoja ei tarvittu kun toinen jo tiesi, mitä vailla toinen oli. Jos olisinkin halunnut joskus siskon itselleni, olisin ottanut Julian. Se oli aina hyvällä päällä ja yritti nähdä ihmisistä sen positiivisen puolen ensimmäisenä. Tanssi ja musiikki olivat sen intohimo ja välillä mä ihmettelinkin, miksei se ollut mennyt ilmaisutaitolukioon... Lummeranta ei nimittäin kovin paljoa panostanut taideaineisiin, vaan opetus oli vahvasti reaali –ja matemaattispainotteista.

Koulun oville päästyämme meitä odotteli tavanomaisesti jotain geometristä kuviota esittävä röykkiö kovaa puhelevia poikia. Sainkin osakseni monen käden heilautuksen, kun ahtauduimme porukkaan mukaan Julian kanssa.

"Pian sitten lomille!" vaaleanruskeahiuksinen Aleksi huikkasi iloisesti. "Mitäs suunnitelmia kaikilla on?" En viitsinyt vastata, vaan annoin muille puheenvuoron. Tokihan Allu tiesi, mitä tulisin tekemään kesällä, olihan se mun paras kaverini. Toinen mulle läheinen oli Topi, jonka tummat hiukset oli taas kerran aseteltu huolitellusti geelillä. Aluksi olin kummastellut, miten poika jaksoi panostaa hiuksiinsa niin paljon, mutta kun sain selville, että se oli ainut asia, mihin se näki vaivaa, jätin ihmettelyt sikseen. Nytkin se oli luultavasti kaatanut kokonaisen purkin tököttiä pehkoonsa, koska se kiilteli valoa vasten täysin epänormaalisti. Topi oli aina ollut se hiljaisin henkilö meidän porukassa, joka ei halunnut tehdä itsestään koko aikaa numeroa – täysi vastakohta Aleksille.

Sosiaalinen oli Allua kuvaava adjektiivi. Se ei viihtynyt yksin, vaan halusi aina olla tekemässä jotain jännittävää tai täysin päätöntä. Kerran se oli humalapäissään saanut idean kiivetä pikatien varressa olevan mainostaulun päälle. Noh, eihän siinä pahasti käynyt, mutta paheksuntaa nykynuorisoa kohden se varmasti oli aiheuttanut ohi ajavilta rekkakuskeilta.

"Mä ainakin meinaan juoda juhannuksena itteni niin vitun känniin, etten muista mitä oon vetänyt tai kenen kanssa pannut!" uhosi Jaakko, porukan lyhin ja nuorin ja joka oli aina ehdottamassa kaikkea hullua. Ne olivat Allun kanssa vaarallinen yhdistelmä, joita ei missään nimessä saanut jättää kännissä kahdestaan. Mä ja Topi oltiin löydetty ne uutena vuotena Aleksin omakotitalon saunasta naislauman ympäröimänä. Poikien mielestä oli ollut hyvä idea mennä pelaamaan saunaan räsypokkaa, eikä siinä mitään, sen kun pelasivat, mutta kunhan olisivat muistaneet avata saunan pellit. Onneksi me oltiin ehditty paikalle ajoissa, kun takkahuoneeseen oli alkanut tulla kitkerää savua. Jaakkoon olin tutustunut vasta tänä vuonna pojan aloittaessa lukion, mutta lyhyestä ajasta huolimatta meistä oli tullut ihan hyviä kavereita.