Nimettömien enkelten muistot onnesta

1. OSA

A/N: Kirjoitan puhekieltä, joten teksti ei ole kieliopillisesti täydellistä. Tämä osa on pääasiassa johdattelua, seuraavassa osassa tapahtuukin jo enemmän!

Lukuiloa!

Elettiin toukokuun viimeisiä päiviä ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Mikäs siinä, unelmakeli olla rannalla ottamassa aurinkoa tai viettää aikaa kavereiden kanssa kahvilan terassilla juoruten ajankohtaisista aiheista. Niin, unelmakeli niille, joiden ei tarvinnut rehkiä hiki otsalta valuen aloittelijoiden ratsastuksenopettajan sijaisena, tämän murrettua pari kylkiluuta ja reväytettyä lähestulkoon kaikki lihakset, jotka vasemmassa jalassa oli. Ja kaikki oli tapahtunut jonkun idiootin mopoilijan takia, joka ei osannut lukea aivan selkeällä suomenkielellä kirjoitettua Varokaa hevosia -kylttiä. Nyt mä sitten jouduin vetämään alkeistunteja tässä paahtavassa helteessä ja saisin varmasti lämpöhalvauksen.

Ihan kuin mulla itselläni ei olisi ollut tarpeeksi työtä jo ennestään. Mun piti treenata tulevan kesän kisoihin ja valmennukset oli jäänyt taka-alalle jo koulun kiitettävä läksymäärän takia, kun aika ei millään tupannut kaikkeen riittämään. Mikä opettajiakin vaivasi aina lukuvuoden lopulla, kun ne alkoivat yhtäkkiä määrätä sivukaupalla kotitehtäviä ja kaikenmaailman palautustöitä? Aivan kuin ne olisivat heränneet talviuniltaan ja todenneet päästäneensä oppilaat liian helpolla koko vuoden. En ymmärtänyt kyllä yhtään, mitä opettajien pääkopissa liikkui - jos siellä ylipäätään mitään liikkui.

Tämä opettamistyö oli tullut mulle ihan täytenä yllätyksenä. Kivimäen omistaja oli edellispäivänä soittanut mulle hätäisen puhelun, jossa se pyysi mua tuuraamaan alkeistunteja Marjaanan jouduttua sairauslomalle. Eihän mulla ollut minkään maailman pätevyyttä opettamiseen, mutta ratsastuksesta tiesin vähän sitä sun tätä. Ja olin mä ollut uskollinen asiakas Kivimäelle, aina siitä lähtien kun nousin ensimmäistä kertaa ystäväni avustuksella hevosen selkään. Ystävän, jota mulla ei enää ollut.

Positiivinen puoli tässä työpestissä oli, että sain siitä palkkaa, muutenhan en olisi edes suostunut koko hommaan. Tosin eipä mulla kauheasti sitä valinnanvaraa ollut, kun en kesätöitäkään ollut saanut aikaiseksi hankkia. Tai itse asiassa en tietoisesti edes hakenut minnekään, koska olisin joutunut olemaan niin paljon pois töistä kilpailuideni takia. Vaikka mun harrastus oli tärkeä mulle, oli sillä omat varjopuolensa. Oman hevosen omistaminen loi vastuuta ja vei suuren osan mun vapaa-ajastani.

"No niin. Ottakaahan ohjat tuntumalle ja tunnustelkaa hevosen suuta. Oikea ohjaspituus on sellainen, että tunnette hevosen suun, mutta ette vedä sitä." Huusin hikeä otsalta pyyhkäisten. Miten helvetissä toukokuussa saattoi olla näin kuuma? Eikös Suomen kesät ollut kuuluisia juuri huonoista keleistä?

Katselin, miten ratsukot kulkivat toistensa perässä siistissä jonossa. Nämä eivät näemmä olleet vielä niin taitavia, että olisivat tajunneet viedä hevosensa voltille tai vaihtaa paikkaa toisen hännästä pois. Jos joku ei tekisi aloitetta, kai mun täytyisi sekin opettaa. Muistin, että välimatkat oli opetettu ensimmäisinä asioina silloin kun mä aloitin tunneilla käymisen, mutta ilmeisesti oppi ei ollut imeytynyt näihin likkoihin. Huokaisin syvään ja kannoin kentälle estetolpat ja niin paljon punavalkoisia puomeja kuin jaksoin.

"Ajattelin, että tänään voitaisiin harjoitella kavaletteja", huudahdin porukalle, jonka kasvot muuttuivat kärsivistä nopeasti innokkaiksi. Taisi niitäkin vaivata tämä paahtava kuumuus.

Pyyhin hikeä taas otsalta ja pystytin keskelle pituushalkaisijaa kaksi kavalettia ravivälein. Saas nähdä, mitä tästäkin tulisi, ajattelin. Eivät esteet korkeita olleet, päinvastoin. Suurin epäilyn aiheeni olikin, jaksaisivatko hevoset innostua niin matalista. Eihän suurimpien tarvinnut nostaa kinttujaan kuin muutaman sentin normaalia korkeammalle.