Nimettömien enkelten muistot onnesta

15. OSA

A/N1: Keskivaiheilta alkava muisto sijoittuu kasiluokan vappuun eli pari kuukautta Melvinin kuoleman jälkeen.

^^Kuvassa John Whitaker ja Milton

Me ei paljoa puhuttu aamupalalla, kummatkin tekivät leipänsä syvässä hiljaisuudessa. Ilmeisesti Niilo oli nukkunut mua paremmin, sillä sen hohtavasta hiuspehkosta sojotti enkelikiharoita joka ilmansuuntaan. Mulla oli ollut naurussa pidättelemistä, kun blondi oli astellut keittiöön. Itse asiassa se näytti aika söpöltä hiukset niin sotkussa, jotenkin siitä tuli mieleen se enkelipoika, johon mä olin aikoinaan tutustunut. Muisto nostatti haikean fiiliksen ja puistelin sen nopeasti pois mielestäni – nyt ei ollut oikea aika jäädä muistelemaan menneitä.

Mä olin nimittäin iloinen. Iloinen siksi, että blondi istui mua vastapäätä mutustamassa ruisleipäänsä. Iloinen, että se oli ennemmin hiljaa kuin sylki solvauksia. Iloinen, koska se oli avautunut mulle eilen siellä saunassa, päästänyt mut monen vuoden jälkeen lähelleen. Iloinen, että se oli jäänyt meille yöksi ja oli nyt siinä edessäni. Helvetti. Mä olin vaan kaivannut sitä niin paljon näinä vuosina, sitä ystävyyttä, mikä meidän välillä joskus oli ollut. Vaikka kyllähän mä tiesin, etten saisi sitä samaa sidettä enää ikinä takaisin, Niilo oli tehnyt erinomaista työtä rikkoessaan sen. Eikä se vieläkään ollut sellainen, minä mä sen joskus tunsin – Nikodemus – mutta tämä kiltimpi ja hauskempi Niilo oli mulle tarpeeksi ja siihen mä tyydyinkin tällä hetkellä. Kunpa se nyt pysyisikin tällaisena versiona itsestään. Ei sille sopinut se ainainen vihaisuus ja piikittely, sen kasvoille sopi ennemmin hymy, joka toi sen pienet, söpöt hymykuopat esille.

"Mä mietin – ", aloitin ja köhin hetken ääntä eloon. Yhtäkkiä puhuminen ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin suunnitellut.

Niilo käänsi katseensa leivästään muhun ja kohotti toista kulmaansa. "Niin?"

"Mä mietin, että haluisitko sä tulla tallille mukaan?" sopersin sanat vauhdilla. Sillä kesti hetken tajuta, mitä olin sanonut ja kun se viimein tajusi, sen silmät rävähtivät lautasen kokoisiksi.

"Ei sun tarvi tehdä mitään tai koskea mihinkään, jos et halua", lisäsin vielä. "Jos sä vaan voisit ohjata mua taas, niin kun viimeks teit?"

"Eikös sulla oo valmentaja sitä varten?"

"Ei se uskalla sanoa suoraan mulle", huokaisin tuskastuneena.

Niilo virnisti. "Kritiikkiäkö sä kaipaat? No sitä mulla ainakin piisaa."

"Eli suostutko?"

Se kohautti olkiaan rennosti. "Ei mulla taida muutakaan olla tälle päivälle."

Mä hymyilin voitonriemuisena. "Se on sit sovittu!" Olisin halunnut hyppiä ilosta, sillä mä koin voittaneeni seuraavan askeleen jossain mun päähäni rakennetussa portaikossa. Jos mä olin joskus ajatellut sokkeloa Danten Helvetin eri tasoina, nyt me todellakin kavuttiin sieltä vauhdilla pois. Ja ai että, miten helpottavalta se tuntuikin.

Mä kävin nopeasti vaihtamassa huoneessani ratsastushousut ja palasin alakertaan täyttämään vesipullot meille. Kummankin suureksi yllätykseksi ulkona ei ollut yhtä paahtavan kuuma kuin viimeiset pari viikkoa, vaan sinisellä taivaalla koristeli peräti muutama pilvenhattara, joista mä olin todella kiitollinen.

***

"Onneksi se ei ole piehtaroinut pahasti", hihkaisin onnessani, kun me käveltiin Nemon laitumelle. Se hörisi sieraimet suurina ja hamusi makupaloja mun kädestäni – paha tapa, jonka se oli oppinut.

"Hei, kamu", rapsutin sen kaulaa, "kaipasitko mua yhtään?" Ori huitoi päällään sitä härnääviä itikoita ja mä naurahdin. "Noniin, tules nyt." Pujotin riimun sille ja talutin sen talliin.