Arvet

Luku 3

"Sä vitun ämmä pysyt erossa mun jätkästä, onko selvä!"

Suljen silmäni hetkeksi. En saa henkeä tämä tyttö kuristaa kaulaani niin etten pysty hengittämään. Huidon käsilläni kuin viimeistä päivää merkiksi etten saa hengitettyä. Sitä tämä nyt varmaan onkin, viimeinen päiväni.

"Ooks sä ihan hullu?" kuulen epäselvästi Taylorin karjumisen. En ole koskaan kuullut hänen huutavan noin lujaa. "Päästä nyt vittu isti Briellestä!" hän jatkaa. Hän ei myöskään ikinä kiroile. Sisimmässäni tunnen pienen lämmön. Hän välittää minusta, oikeasti.

Silmäni ovat kiinni, joten en näe, mitä ympärilläni tapahtuu. Kuulen epäselvää puheensorinaa. Haukon henkeä, mutta se ei auta.

Sillon hän irrottaa. Romahdan kylmälle lattialle istumaan.
"Mikä sua vaivaa?" Taylor kysyy raivoissaan. Kuulen jo hieman selkeämmin hänen lempeän äänensä, joka on nyt kaukana lempeästä.
"Ihan näin pitkälle sun ei olis tarvinnu mennä", pojan matala ääni sanoo. Silloin tajuan, hän on Tobias. Hänkin kuulostaa raivostuneelta, mutta luultavasti luulen vain.

"Ootko okei?" Taylor kysyy lähelläni. Avaan hieman silmiäni ja nyökkään, koska en jaksa puhua.
"Sä tuut nyt meille", hän sanoo.
"Ky-kyllä mä p-pärjää..", sanon ja yritän nousta vaivalloisesti. Kellahdan kuitenkin takaisin lattialle. Tunnen pian lämpimät kädet selkäni ja polvitaipeideni alla. Tobias juuri nosti minut syliinsä. Mitä täällä tapahtuu? Harmi etten voi nähdä Ninan ilmettä. Se olisi nyt varmasti näkemisen arvoinen.

Veikkaan, että poika kantaa minut autoonsa, sillä hän laskee minut johonkin epämukavalle, mutta pehmeälle penkille. Pidän silmiäni kiinni koko automatkan ja kuuntelen hiljaa Taylorin ja Tobiaksen keskustelua minusta.

Lopulta auto pysähtyy ja Tobias nostaa minut taas käsivarsilleen. Painan varmaan paljon, mutta onneksi hän on vahva.

Hän laskee minut jollekin pehmeälle alustalle, ehkä sängylle. Käännän kyljelleni ja kääriydyn lämpimään peittoon, jonka joku juuri levitti päälleni.

***

Avaan hitaasti silmiäni, joihin sattuu kirkkaus. Aurinko paistaa suoraan silmiini. Nousen hitain liikkein istumaan sängyn reunalle. Hetken muistelun jälkeen muistan, mitä tapahtui. Nousen nopeasti ylös ja lähden kävelemään kohti seinällä roikkuvaa peiliä. Matkani jää kuitenkin lyhyeksi, koska romahdan lattialle huimauksen takia. Hengitän hetken rauhallisesti ja nousen hitaasti takaisin ylös. Kävelen mustareunaisen peilin luo ja katson kaulaani, se on avain punainen. Se myös tuntuu jotenkin omituiselta. Katson kasvojani, jotka näyttävät kauheilta. Meikkini ovat levinneet ja ihoni on kalpea. Mekkonikaan ei enää näytä upealta.

Otan sängynreunalta ison, mustan hupparin ja puen sen mekkoni päälle. Avaan oven ja menen käytävään. Kuulen alakerrasta puhetta, joten lähden sinne päin. Kipitän hitaasti ja epävarmasti portaat alas ja huomaan, kuinka Taylorin sekä Tobiaksen katseet kääntyvät minuun.

"Moi", sanon ujosti hieman heilauttaen kättäni samalla. Taylor nousee heti ruokapöydästä ja ryntää luokseni. Säikähdän hieman, kun hän tarttuu minuun kiinni ja halaa minua. Halaan tietenkin takaisin ja vilkaisen Tobiasta. Hän näyttää surkealta, mutta hymyilee. En osaa lukea hänen ilmeitään. Ne ovat mahdottomia. "Ihana, että oot kunnossa", hän mumisee hartiaani vasten. Irrottaudumme halista ja katsomme toisiamme. "Sä näytät kauheelta", Taylor toteaa. "Haha kiitos", naurahdan.

Menemme sitten molemmat ruokapöydän ääreen, jossa on jotain hyvää välipalaa.

***

Auto kaahaa talomme eteen. "Kiitos!" huikkaan noustuani autosta. Katson sen perään, kun se lähtee vierestäni. Tallustan kotiovelleni ja soitan ovikelloa, koska minulla ei ole avaimia. Äitini avaa oven. "Missäs sä olit?" hän kysyy ihmeissään. "Yhellä frendillä", vastaan ja astun sisälle eteiseen. Äitini vain hymyilee ja alkaa sitten peilailla asuaan. "Mun pitää mennä vielä töihin, moikka kulta", hän sanoo ja paiskaa oven kiinni. Jään katsomaan hetkeksi ovea tylsistyneellä ilmeelläni.