Arvet

Luku 18

Aamulla lähden kotiin. On outoa mennä tyhjään asuntoon. Huomaa, että siellä ei ole ollut ketään koko viikonloppuna. Taylor onneksi tuli kaverikseni siivoamaan. Ei täällä nyt kauheaa sotkua ole, mutta ainakin pölyt voisi pyyhkiä.

Laitan vielä tiskikoneen päälle ja lysähdämme sohvalle. Äidin pitäisi tulla kahden tunnin päästä. Miksi minua jännittää nähdä äitini? Se on pelottavaa. En yhtään tiedä, mitä hän ajattelee koko tästä tilanteesta.

"Moi ja kiitos", sanon ja heilautan kättäni Taylorille, joka livahtaa ulos ovesta.

"Moikkaa!" hän huikkaa ennen kuin ovi ehtii sulkeutua.

Kymmenen minuuttia vain tuijotan tyhjyteen ja nypin villapaitani hihaa. Mietin että, mitä helvettiä minä sanon äidille. Hän saattaa jopa olla niinkuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Meidän on kuitenkin pakko jutella tästä.

Yhtäkkiä kuulen oven avautuvan ja havahdun ajatuksistani. En ehdi tehdä mitään, kun näen jo äitini keittiössä. Hän katsoo minua punehtuneilla silmillään. Hänen otsassaan on iso vekki ja nenän alla pieni raapale.

Kävelen hänen luokseen ja halaan häntä. Kyllä hän lopulta halaa minua takaisin.

Istumme hiljaa ruokapöydän ääressä. Kummallakaan ei ole edes ruokaa. Istumme vain kiusallisessa hiljaisuudessa. Haluaisin sanoa jotain, mutta en tiedä, miten aloittaisin. Minun tekisi mieli sanoa että, minähän sanoin, mutta se ei auttaisi mitään tässä tilanteessa.

"Äiti, mä olin tosi huolissani", sanon ja katselen seinällä roikkuvaa taulua. Siinä on maisema. Katselen siihen maalattuja yksityiskohtia samalla odottaen, koska äiti vastaa jotain.

"Mäkin olin tosi peloissani", hän sanoo ja tarttuu käteeni. Kyynel tippuu hänen silmäkulmastaan.

"Mulla oli alun alkaen huono tunne siitä Johnista", sanon ja äiti nyökkäilee.

"Mun olis pitäny uskoo sua, mutta mä luulin, että sä vaan kiukuttelit niinkun lapset yleensä uuden isäpuolen tullessa taloon. Mun olis pitäny tajuta, ettet sä oo sellanen kiukuttelija", äiti kertoo itkien.

"No mutta ethän sä nyt voinut mitekään tietää, että Matteo on tuollainen hirviö", vastaan. "Haluisiks sä kertoo mulle, mitä siellä tapahtui?"

"En mä tiedä, haluanko sun kuulevan niin kauheita juttuja", äiti sanoo ja silittää hiuksiani.

"Kyllä mä kestän", sanon ja suljen hetkeksi silmäni.

"Me päästiin hotellille niin kaikki oli hyvin, mutta sitten me lähdettiin johonkin luonnonpuistoon tai sen tapaiseen, jossa ei ollut paljon ihmisiä. Hän kaatoi mut maahan ja hakkasi. Sen jälkeen hän raiskasi mut ja otti koko laukkuni. Pyörryin jossain kohtaa niin en muista kuin hämärästi sen, että mut raiskattiin", äiti kertoo kyyneleet silmissä.

Minun tekisi mieli hakata se Matteo tai kuka ikinä onkaan. Miten joku voi olla niin kauhea, että tekee jotain tuollaista. Miten hän osasi valehdella niin hyvin. Minun ei todellakaan olisi pitänyt päästää äitiä lähtemään.

"Oon niin pahoillani. Mä aavistin tän, mutta päästin sut silti lähteen'', sanon katse visusti pöydän pinnassa.

"Hei rakas, ei se ole sun vika. Mä oon vastuussa omista vallinnoistani", äiti sanoo ja vetää minut haliin. "Sähän yritit varottaa mua. Et sä ois voinu estää jääräpäistä äitiäs."

***

Makaan Tobiaksen kainalossa hänen sängyllään. Hän silittää selkääni rauhallisesti. Se saa minut rentoutumaan.

"En tajua, miten annoin äitille käydä niin", sanon itku kurkussa. Tunnen syyllisyyttää, vaikka äitikin sanoi, ettei se ole syyni. En kuitenkaan estänyt heitä, vaikka minulla oli huono tunne siitä miehestä.

"Hei Brielle rakas, se ei oo sun vika", Tobias sanoo hiljaa. Hän antaa suukon otsalleni.

"Mutta olisin voinut kertoo, mun tuntemuksista äitille ja estää niitä lähtemästä", vastaan itkuisella äänellä. Käteni alkavat täristä. Minua ahdistaa. Haluaisin satuttaa itseäni.

"Just nyt mä haluisin satuttaa itteeni", sanon hiljaa.

"Hei, ei oo hätää mä oon tässä enkä oo lähdössä mihinkään", Tobias sanoo hieman hädissään. Hän yllättyi, että sanoin tuon ääneen. Hän ottaa tärisevistä käsistäni kiinni ja kääntää pääni niin, että pystyy katsomaan silmiini.

"Kaikki on hyvin nyt, sä et ois voinu tehdä mitään paremmin. Vaikka olisit sanonu sun äidille, ei se olis uskonu. Kukaan ei syytä sua tästä, sun täytyy ymmärtää se", hän selittää minulle rauhallisesti ja odottaa sitten hetken vastaustani, kunnes nyökkään.

Katsomme toisiamme silmiin. Hän pyyhkäisee peukalolla kyyneleet poskeltani ja sanoo sitten todella lähellä huuliani. "Ja me kaikki rakastetaan sua. Mä oon aina täällä, jos sul on huono olo. Oo kiltti ja sano siitä mulle äläkä satuta ittees enää", hän sanoo ja huomaan pienen kyyneleen valuvan hänenkin silmästään. Pyyhkäisen sen pois samalla lailla, miten hän juuri teki minulle. Hymyilemme surullisina toisellemme ja sitten hän suutelee minua.

Tobias liikuttaa huuliaan hitaasti vasten omiani. Tässä suudelmassa on jotain erilaista kuin aiemmin. Minusta tuntuu, että vihdoin tunnen hänet kunnolla, vihdoin luotan häneen koko kehollani. Minusta tuntuu, että olen valmis siihen.

Käännyn hänen päälleen ja jatkan suudelmaa. Hän liikuttelee käsiään pitkin selkääni ja saa ihoni kylmille väreille. Minä leikin hänen hiuksillaan ja alan sitten nostaa hänen valkoista t-paitaansa. Ja liikutan käsiäni vasten hänen lihaksikasta vatsaansa. Suutelen myös muutaman kerran hänen ihoaan ja saan sen värähtelemään. Hän huokailee nautinnollisesti ku kosken hänen vatsaansa. Se saa minut hymyilemään. Tykkään nähdä, millainen vaikutus kosketuksellani on häneen.

Sitten riisun hänen paitansa ja siirryn takaisin hänen huulilleen. Hän nouseen istumaan ja suutelee minua pitäen voimakkaasti kättään kaulallani. Alan nostaa omaa paitaani pois päältäni, kunnes hän keskeyttää. Ja laittaa kätensä kädelleni pysäyttääkeen minut.

"Mitä? Eks sä haluakaan tätä?" kysyn ihmeissäni ja surullisena.

"Sä et ymmärräkkään, kuinka helvetisti mä tätä haluan. Ja kuinka kuumaa se on kun sä hallitset tätä. Mutta mä en halua tässä tilanteessa. Sä oot surullinen, enkä halua käyttää sitä hyväks", hän kertoo.

Ensimmäiset lauseet saavat minut virnistämään. Ja viimeiset taas surulliseksi. Tuo on kyllä totta. Ja todella herrasmiesmäistä häneltä. Se tarkoittaa, että hän oikeasti välittää minusta ja on valmis odottamaan. Moni mies käyttäisi tilaisuuden hyväksi. Pienen hiljaisen hetken jälkeen halaan häntä.

"Voidaanko me kuitenki halailla?" kysyn hymyillen. Hän halaa minua takaisin.

"Tottakai, ja niinkun sanoin, mä oon aina tässä", hän vastaa. Menemme takaisin makaamaan niinkuin olimme aikaisemmin. Lopulta nukahdan hänen syleilyynsä.