Arvet

Luku 8

Hän nostaa minut syliinsä ja kiedon jalkani tiukasti hänen vyötärönsä ympärille. Hän tönää minut seinää vasten ja työntää kielensä suuhuni.

Hänen huulensa maistuvat xylitol purukumilta, mutta maistan myös pienesti tupakan. Tönään hennosti hänen rintakehäänsä ja hän ottaa huulensa pois omiltani. Hän katsoo minua surkeana.
"Sä maistut röökille", hymähdän hymyillen pienesti.
"Sori mä poltin just", hän sanoo ja laittaa sitten taas huulensa minun huulilleni. En estä häntä enkä itseäni. Suutelen häntä takaisin, kunnes hän keskeyttää suudelmamme.
"Mun pitäs mennä tunnille", hän sanoo ja suutelee minua uusiksi. "Mä myöhästyn kohta" Huulemme liikkuvat sulavasti vasten toisiaan.
"Munkin pitäs mennä syömään", vastaan ja jatkan suudelmaa. "Taylor ja Layla oottaa jo."
"Mä meen nyt", Tobias kuiskaa ja antaa huulilleni muutaman lyhyemmän suudelman. Hän laskee minut maahan. Ja suutelee minua.
"Mäkin lähden", sanon huohottaen ja jatkan suudelmaa.

En tiedä, koska aiomme oikeasti lopettaa, mutta en haluaisi. En haluaisi koskaan päästää hänestä irti. Haluaisin jatkaa tätä ikuisesti. Koko loppu elämäni. En tarvitse muita kuin hänet. Vanhan kiusaajani, koulun suosituimman kusipään, Tobiaksen.

Luokan ovi avautuu. Irtaudumme nopeasti toisistamme ja katsomme ovelle. Vanha nainen siivoojan asussa kävelee luokkaan ja vetää siivouskärryä perässään. Hän katsoo meitä hetken ja hymyilee sitten. Lähdemme vain nopeasti nolostuneina ulos luokasta. Lähden kohti ruokalaa ja Tobias kohti luokkaansa.

***

Perjantai taas kerran. Tänään en ole siitä erityisen innoissani. Maanantai lähestyy ja se tarkoittaa sitä, et minut viedään pois kaikesta sivistyksestä. Onneksi kuitenkin on vielä viikonloppu aikaa. Se, että menen perjantaina Taylorille on tullut jo tavaksi eikä aiota rikkoa sitä tänäkään perjantaina.

Istumme ruokapöydän ympärillä. Yritän olla vilkuilematta Tobiasta, vaikka se on vaikeaa.
"Hei haluatteko te tulla mukaan Tobiaksen peliin?" Railey kysyy yhtäkkiä.
"Joo o kai me voidaan", Taylor sanoo. "Jos se siis käy sulle", hän sanoo ja kääntää katseensa minuun. Nyökkään vain, koska haluan huomion nopeasti pois minusta.
"Okei mennään siis kaikki yhdessä", Railey ilmoittaa hymyillen. Muut nyökkäilevät iloisina.

Istumme autossa. Istun keskipenkillä. Vasemmalla puolellani istuu Taylor ja oikealla Tobias. Käsivarteni on hänen omaansa vasten, koska auto on niin ahdas. Haluan vain pois. En pysty rentoutumaan, kun vatsani on täynnä perhosia. Silloin joku tarttuu käteeni, joka lepää minun ja Tobiaksen välissä penkillä. Vilkaisen Tobiasta kauhistuneena, mutta kohtaan pojan kasvot joilla on pieni virne. Hän pitää tästä. Taylorhan voi huomata, milloin vain. Tämä on KAMALAA!

Yritän irroittaa kätemme, mutta poika tarttuu siihen vain tiukemmin ja ristii sormemme vasten toisiaan. Päädyn vain luovuttamaan, koska kieltämättä pidän tästä. Hänen lämmin kosketuksensa saa koko kehoni kihelmöimään kivasti.

Saavumme suuren stadionin parkkipaikalle. Tobias katoaa nopeasti joukkuelaistensa kanssa. Käymme Taylorin kanssa vessassa, jonka jälkeen menemme johonkin VIP-tiloihin, jossa on muidenkin pelaajien läheisiä ja muita, jotka ovat hankkineet VIP-liput. Otamme juomaa ja pientä syötävää, jota on tarjolla pöydällä.

Menemme istumaan paikollemme, jotka ovat kolmannessa rivissä. Niistä näkee juuri täydellisesti pelin. Istun Taylorin ja Raileyn väliin.

En ymmärrä paljoa jalkapallosta, mutta eihän minua se niinkään kiinnosta. Tobias näyttää niin kuumalta, kun hän pelaa. Seuraan vain häntä katseellani, vaikkei pallo olisi edes lähelläkään häntä. Hän on kyllä hyvä. Hän tekee maaleja ja saa aina pallon vastustajilta.

Peli loppui ja istumme samoilla paikoilla autossa kuin ennen peliä. Tällä kertaa Tobias ei ota kiinni kädestäni. Se ärsyttää minua hieman, mutta en ole silti tarpeeksi rohkea ottamaan häntä kädestä, joten päätän vain tyytyä kohtalooni.

Menen vielä Floreseille ja juttelemme syvällisiä keskusteluja Taylorin kanssa olohuoneen mukavalla sohvalla.
"Mä käyn taas vessassa", sanon ja pomppaan ylös sohvalta. "Join vissiin vähän liikaa"
Taylor vain nyökkää ja naurahtaa minulle. Minä lähden kipittämään portaita kohti yläkertaa.

En minä oikeasti ole menossa vessaan vaan Tobiaksen huoneeseen. Kopautan hieman hänen oveaan ja odotan kunnes  huoneesta kuuluu "joo". Avaan oven ja huomaan hieman yllättyneen pojan.
"Et vissiin oottanu mua", totean hymyillen. Hän nousee pelituolistaan. Hän kävelee luokseni ja ottaa vyötäröstäni kiinni.
"Miks sä tulit?" hän kysyy virnuillen.
"Hei lopeta!" huudahdan hiljaa. "Mä tulin kertoon että me ei nähä koko lomana"
"Miks?" poika kysyy ihmeissään.
"Mä lähen mummilaan johonki Keski-Suomeen", kerron hieman ärtyneenä. Minua ottaa vieläkin päähän, että äidin pitää pakottaa minut sinne. Se on viimenen paikka, missä haluaisin viettää lomani. Varsinkin kun vihdoin minulla on kavereita.

"Höh", poika tuhahtaa ja vetää minut vasten rintakehäänsä.
"No mutta, koska me kerrotaan Taylorille?" poika kysyy yhtäkkiä.
"En oikeen tiiä. Käykö reissun jälkeen?" mietiskelen.
"Joo, sitten voidaan hengata aina yhessä", Tobias naurahtaa.

***

Tuijotan metsätietä, jonka reunoilla on vielä puoliksi sulanutta lunta. Kuuset kasvavat jo tummanvihreinä. En ole viimeiseen puoleentuntiin nähnyt yhtäkään autoa tai taloa. Missä edes olemme? Varmaan eksyksissä.

Alaselkääni sattuu ja yritän kiemurrella penkillä, jotta saisin paremman asennon.
"Äiti mulla on hirvee nälkä", mumisen kyllästyneenä.
"Meidän pitäisi olla puolessa tunnissa perillä", äiti sanoo keskittyneenä ajamiseen. Hän ei varmaan oikeasti edes tiedä, missä olemme.

Yllätyksekseni hetken päästä eteemme aukenee alue, jossa on muutamia talojakin. Ajamme tietä, joka on ympäröity pelloilla. Jossain vaiheessa näen vanhan näköisen huoltoaseman ja pienen raihnaisen kaupan.

Käännymme suuren keltaisen talon pihaan. Pihakin on suuri ja sitä ympäröi pelto sekä vasemmalla on metsää. Pellolla näen hevosia ja lehmiä. Talon portaiden edessä makaa koira.

Nousemme autosta ja venyttelen lihaksiani, joita en ole liikuttanut liian moneen tuntiin. Yritän saada puhelimeeni netin, mutta en onnistu. Tämä paikka on korvessa. Tämä paikka on syvältä. Miten kestän täällä viisi päivää.

Vanhahko pariskunta kävelee luoksemme ja nainen halaa äitiäni. Sen jälkeen mies menee äitini luo ja vanha nainen ottaa minut haliin. Säikähdän hieman. En edes tiedä, kuka hän on.
"Voi mummin mussukka on kasvanut paljon", hän lässyttää.
"Ai sä oot mun mummi, en tunnistanutkaa", sanon tylsistyneesti ja lähden kohti taloa. Mummini hymy kuitenkin hyytyy sanojeni myötä.
"Hei Brielle!" äitini huutaa vihaisena perääni.
"Äiti kuule kun sen on aivan totta!" raivoan. "Näin mummin viimeks muutaman vuoden ikäsenä eikä sitä oo sen jälkeen paljo kiinnostanu olla tekemisissä. Sitten yhtäkkiä sä päätät raahata mut tänne korpeen pois mun kavereiden ja poikaystävän luota. Tää on mulle pahinta kidutusta ikinä!" huudan siinä kaikkien edessä. "Täällä ei oo edes nettiä", tiuskaisen näyttäen puhelintani. Sen jälkeen purskahdan itkuun.

Juoksen johonkin. En tiedä, minne olen mennossa tai mitä aion tehdä. En vain jaksa nähdä äitiänikään. Hänkin tekee vain töitä ja yhtäkkiä on muka kiinnostunut yhteisestä ajasta. Ja miksi meidän piti tulla viettämään sitä tänne, näin kauas kaikesta.

Päädyn kostealle pellolle. Pellon reunoilla on pieniä lumikasoja talven jäljiltä. Tämä on itseasiassa rauhoittava paikka. Istun suurehkon kiven päälle, joka lepää pellon päällä. Katselen vain lehmiä, jotka syövät tyytyväisinä.

En uskoisi minun sanovan näin, mutta olisimpa lehmä. He näyttävät tyytyväisiltä. Ei huolia. Ei murheita. Ei ärsyttäviä sukulaisia.