Arvet

Luku 10

"Mennäänkö ostaan jätskiä?" Angelina kysyy minulta ja Bryanilta. Me molemmat nyökkäilemme hymyillen.

"Harmi, että sä lähet jo ylihuomenna", Angelina sanoo haikeana.
"Niin... te ootte kyl mahtavia", sanon surullinen hymy kasvoillani. "Mutta mä tuun taas kesällä."
"Jess!" Bryan ja Angelina huutavat yhteen ääneen. Repeän nauruun.

***

Kauhon vaatteitani ulos raihnaisen, vanhan lipaston laatikoista. Tänään on perjantai. Se tarkoittaa sitä, että lähdemme kotiin.

En olisi vielä muutama päivä sitten uskonut, että sanoisin näin, mutta olen hieman surullinen. Tottakai haluan kotiin, Taylorin ja Tobiaksen luo. Vaari, mummi, Bryan, Sienna ja varsinkin Angelina. Minulle tulee kauhea ikävä heitä. Angelinasta tuli minulle kuin toinen Taylor. Ei yhtä läheinen, mutta melkein.

Bryan ja Sienna eivät ole niin läheisiä, mutta tulee heitäkin ikävä. He ovat ystäviä. Nämä eläimet ovat söpöjä, varsinkin Lalo, ihana koira, jota lenkitin. Vaari ja mummi, joita en edes tuntenut ennen tänne tuloa. He ovat kuitenkin minulle sukua. Varsinkin vaari opetti minulle paljon.

Petaan sängyn vanhalla kukkakuvioisella peitteellä ja alan raahautua alakertaan laukkujeni kanssa. Vien laukut ovelle ja menen ruokapöytään.

Syömme vielä yhdessä lounasta.
"Oliko kivaa?" vaari kysyy. Minä nyökkäilen suu täynnä perunaa.
"Kiva, että viihdyit, tulkaa taas pian", mummi hymyilee.
"Tullaan kesällä", sanon kysyvästi.
"Kiva", mummi vastaa.

Heitän laukkuni auton perään ja istun etupenkille. Alkumatka menee aika hiljaisissa merkeissä. En puhu mitään äidilleni, jonka olemus ärsyttää minua vieläkin.

"Onko sulla poikaystävä?" äitini kysyy yhtäkkiä ja rikkoo jäätävän hiljaisuuden.
"Joo, miten nii.." tiuskaisen hiljaa katsoen maisemia.
"En tiennytkään", äitini sanoo rasittavalla äänellään.
"No et varmaan niin..", mumisen.
"Mikä nyt on?" äitini kysy ihan niinkuin ei tietäisi.
"Sä oot vaan töissä, sä et ikinä juttele mulle, kun mä tuun kotiin sä oot taas menossa. Sä et tiiä musta mitään nykyään!" avaan suuni ja kerron raivoisasti. Äitini ei sano mitään.
"Sitten vaan päätät, että ompas kiva lähtee matkalle mummolaan!"
"Mutta sähän tykkäs...", äitini aloittaa, mutta keskeytän.
"Tiiäks sä, kun sillä ei oo mitään vitun väliä tykkäsinkö olla tuol!" huudan.
"Älä..", äitini taas aloittaa, mutta jatkan huutamista.
"Mitä vitun väliä jollain kiroilemisella on! Älä nyt vaihda aihetta!"
"Anteeksi! Oon oikeesti pahoillani. En oo tajunnu, miltä susta tuntuu. On ollu vaan niin kiire", äitini ottaa puheenvuoron.
Olen hetken hiljaa ja hengitän syvään. Yritän rauhoittua.

"Sä vaan et oo ollu yhtään läsnä mun elämässä. Oot aina töissä. En oo voinu enää kertoo sulle mun juttuja niinku ennen. Mul ois ollu paljo kerrottavaa", kerron hiljaisella hieman surkealla äänellä.
"Mä en oo oikeesti tajunnu... ehkä ajattelin, että oot kasvanu etkä tarvii mua enää samalla tavalla", äitini kertoo. Hän pysäyttää auton kaupan pihaan, mutta kumpikaan ei nouse autosta.
"Tottakai tarviin. Oisin tarvinnu sua viime aikoina enemmän kuin melkein ikinä", sanon katsoen äitiäni.
"Anteeks kulta", äiti sanoo ja vetää minut haliin.

"Mun kaverin äiti tekee aina välipalaa niille, kun ne tulee koulusta. Se aina leipoo jotain. Oon pahoillani, mut hetken toivoin et Railey ois mun äiti", sanon surkeana. Huomaan, kuinka äitini poskelle valahtaa muutama kyynel.
"Ensiks mä toivoin et olisit samanlainen. Lopulta toivoin, että olisit edes joskus syömässä mun kanssa saman pöydän ääressä niinkuin ennen tehtiin joka päivä", jatkan.
"Oon niin pahoillani etten voi olla tuollainen. Rakastan sua silti älyttömästi. Yli kaiken!", äitini kertoo itkuisena.
"Äiti mä tiedän!", sanon ja tunnen, kun kyynel valahtaa minunkin poskelleni.
"Mäkin rakastan sua!" sanon ja halaan äitiäni uudestaan.

"Mua alko ärsyttään niin paljon, kun käskit mun lähteä mummille. Et ollu ollu läsnä pitkään aikaan ja yhtäkkiä vaan päätit niinku kaikki olis hyvin", kerron äidilleni irrotauduttuani halista.
"Voi! Mä vain ajattelin, että se olis kivaa vaihtelua. En ehkä ajatellu ihan tarpeeks. Olisi pitänyt kysyä sulta. Olisit varmaan halunnu olla kavereidesi kanssa", äitini selittää.
"Ei se mitään. Onneks sain kerrottua sulle", sanon hymyillen.
"Haetaanko kaupasta jotain evästä ja voidaan sitten jutella siitä sun poikaystävästä", äitini sanoo virnuillen lauseensa lopussa

Loppumatkasta kerron Tobiaksesta ja Taylorista. Kerron, kuinka en voi kertoa hänelle minusta ja Tobiaksesta. Oloani helpottaa avautuminen. Ahdistus alkaa hieman helpottaa. Äidille puhuminen auttaa aina.

***

Säpsähdän kimeään ovikellon ääneen ja avaan silmäni. Nousen hitaasti ja vaivalloisesti. Tallustan yövaatteissani ovelle ja avaan sen vielä tokkuraisena.
"Moi!" Taylorin innokas ääni huudahtaa. Ennen kuin tajuan mitään tunnen jo hänen roikkuvan kaulassani. Halaan häntä kuitenkin takaisin kun sisäistän tilanteen.

"Moi!" naurahdan.
"Hei nyt sä meet käymään suihkussa ja vaihdat vaatteet ja sillä välin mä teen sulle kunnon aamupalan!" Taylor kiljuu innoissaan ja samalla näyttäen ostoskassejaan. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella. Menen siis suihkuun ja jätän Taylorin hääräämään keittiöön.

Istun pyöreän pöydän ääreen ja katselen aamupalaa, jonka Taylor on juuri tehnyt.
"Wow!" sanon lumoutuneena.
"No ei täs mitään, ihan perus", Taylor vähättelee.
"No ei todellakaan mulle", sanon ja puraisen omenanpalaa.

"No miten meni? Oliks ihan perseestä?'' Taylor kyselee. Mussutan ruokani loppuun ja vastaan sitten: "Ei oikeestaan. Sain kavereita ja isovanhemmat. Sain myös juteltua äitin kans."
"No hyvä. Ketä kavereita?" Taylor kiinnostuu.
"Mä tulin aika läheiseks Angelinan kans. Ja sitten on Bryan ja Sienna", kerron.
"Eihän se korvaa mua?" Taylor kysyy hätääntyneenä.
"Ei tietenkään!" sanon nopeasti. Hymyilemme molemmat.

"Mitä teit siellä?" Taylor kysyy. Kerron hänelle kaiken eläimistä etenkin hevosista, vaarista, äidistä ja kavereistani.

***

Maanantai. Loma loppuu. Koulu alkaa. Seison oven edessä. Vedän sen auki. Astun sisään ja kävelen luokkaan. Matematiikkaa. Niinkuin joka maanantai.

Tunnin jälkeen etsin Taylorin. Meillä on maanantaina yksi sama tunti, yhteiskuntaoppi. Otan hänen ranteestaan kiinni ja raahaan hänet luokkaan.

Tunnin aihe on tylsä. Puhumme jostain talouden jakautumisesta. Mieleni ei ole tunnilla, vaan Tobiaksessa. Haluaisin nähdä hänet pitkästä aikaa.

"Huhuu kuunteletko?" Taylorin ääni huutokuiskaa korvaani. Havahdun siihen ja käännän katseeni häneen.
"Mitä?" kysyn ihmeissäni.
"Niin, että mennäänkö syömään?" hän kysyy.
"Mee sä edeltä Laylan kans, mä tuun kohta. Käyn vessassa", sanon ja lähden kiitämään kohti vessaa.

En ole oikeasti menossa vessaan. Menen nurkan taakse lähelle luokkaa, jossa Tobiaksella on tunti. Odotan, kunnes ovi aukeaa. Ryntään pojan luo ja tönään hänet takaisin luokkaan. Odotamme, kunnes huoneessa ei ole muita.
"Oli ikävä!" sanon iloisena ja halaan poikaa. Hymyni hyytyy kun en tunne hänen käsiään ympärilläni. Hän ei vastaa haliini.

Hetken päästä hän kietoo kätensä ympärilleni, mutta hellemmin kuin yleensä.
"Mikä on?" kysyn ja siirrän katseeni hänen silmiinsä.
"Ei mikään", poika sanoo vaisusti. Suutelen häntä hellästi huulille. Pian hän suutelee takaisin.