Arvet

Luku 4

En saanut uudenvuoden pusua tänäkään vuonna. Oikeastaan minua ei haittaa ollenkaan. Sain jotain paljon tärkeämpää, sain aidon ystävän, sain Taylorin. Niinkuin kaikki sanovat, uusi vuosi, uusi minä. En usko, että lupaukseni toteutuvat tänäkään vuonna, mutta haluaisin olla vahva.

Tobias hakee meidät Floresien talolle, jonka pihassa poltamme vielä muutamat tähtisadetikut ja menemme sitten sisälle herkuttelemaan. Kysyn vielä äidiltäni lupaa jäädä yöksi ja hän onneksi suostuu.

***

Nyt on se päivä. Se hetki. Seison asvaltilla, suuren valkoisen rakennuksen edessä. Tuijotan lasisia ovia, jotka vievät sisälle, sisälle helvettiin. Muutaman minuutin päästä tulen olemaan tuolla sisällä. Jalkani alkavat täristä. Ne haluaisivat vain juosta kotiin turvaan, mutta niinkuin sanoin. Tänä vuonna aion olla vahva, en aio juosta karkuun. Kestän kaiken, kestän sen paskan, minkä Nina laittaa harteilleni.

Syvän huokauksen jälkeen alan lähestyä ovia hitaasti. Koko kehoni vapisee, mutta yritän olla välittämättä siitä. Olen oppinut sietämään Tobiasta loman aikana, mutta Nina. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun... kyllä te tiedätte. Melkein kuolin hänen käsiinsä.

Kävelen käytävää pitkin matematiikan luokkaani. En onneksi näe matkalla tuttuja lukuunottamatta Tayloria, jonka kanssa pysähdyn hetkeksi juttelemaan. Kiiruhdan nopeasti luokkaani, kun huomaan koulun alkavan. Onneksi ehdin vielä ennen kuin opettaja sulkee oven.

Tunnit kuluvat hitaasti maanantaisin, koska meillä ei ole Taylorin kanssa paljon samoja tunteja.

Vihdoin kuitenkin koulu loppuu ja odotan, että muut lähtevät luokasta ensin. Laahustan kohti lokeroani. Kuulen jonkun askeleet lähetymässä minua ja suljen lokeroni. Katson henkilöä. Näen Ninan ja Tobiaksen kävelämässä luokseni. Panikoin. Jalkani jäätyvät paikoilleen enkä tiedä, mitä tehdä. He lähestyvät minua sekunti sekunnilta.

"Mitäs huora?" Nina inisee. Korvissani sumisee enkä kuule hänen sanojaan tarkasti. Silmäni vettyvät ja romahdan lattialle, vasten lokeroita. Kynnel jos toinenkin valuu poskelleni. "Vitun itkupilli!" hän jatkaa.

Minun piti olla vahva tänä vuonna. Mihin rohkeuteni katosi. Mihin varmuuteni meni? Miksi en voi ikinä olla vahva?

Käännän katseeni Tobiakseen. Hän ei katso edes meihin päin. Suljen silmäni ja odotan, mitä he aikovat. Tunnen jalan potkaisevan vatsaani. Kyyneleitä vain valuu kasvoillani. Pitelen vatsaani, koska siihen sattuu.

Nyt on aikani olla vahva. Otan kiinni lokeroni ovesta ja haperoin ylös pidellen samalla vatsaani. Tobias ja Nina eivät ole enää edessäni. He lähtivät heti potkun jälkeen. Kävelen bussipysäkille, jossa saan muutamia hämmästyneitä, sääliviä ja halveksuvia katseita.

Kun pääsen kotiin, kietoudun lämpimän peittoni alle ja itken. Itken paljon.

***

En ole hetkeen tehnyt näin. Istun suihkun kylmällä ja kovalla lattialla. Pitelen pientä puukkoa. Kehoni on veressä. Sitä valuu käsieni haavoista jaloilleni ja lattialle. Vedän vielä muutaman viilloin. Kipu auttaa. Se helpottaa oloani. Se vapauttaa niin kummasti.

Kuulen koputuksen ovelta. "Haloo, ootko siellä?" äitini ääni huutaa oven takaa. Nousen nopeasti ylös ja avaan suihkun hanan
"Joo, oon suihkussa",  hudaahdan hänelle peitellen itkuani, joka siltikin kuuluu äänestäni.
"Okei"
Pesen sitten veri tahrat itsestäni sekä valkoiselta lattialta.

***

Tässä sitä ollaan taas, helvetin edessä. Astelen sisälle koulurakennukseen ja etsin luokkani. Minulla on englantia, Taylorkin on samalla tunnilla. Etsin hänet luokasta ja menen istumaan viereisen pulpetin ääreen. Hymyilemme vain toisillemme, kun opettaja jo pyyhältää luokkaan.

Lähden ruokalasta nopeasti ja menen käytävän perimpään nurkkaan, jossa ei ole koskaan muita. Siellä saan olla aina rauhassa. Paitsi nyt. Istahdan lattialle ja silloin huomaan jonkun seuranneen minua. Tobias. Nousen nopeasti seisomaan ja peräännyn hänen luotaan. Hän katsoo minua hetken suoraan silmiin, kunnes rikon katsekontaktimme.
"Anteeksi!" kuulen hänen hieman särkyneen äänensä. Käännän katseeni takaisin häneen ja en ehdi reakoimaan, kun hän kävelee luokseni, ottaa käsillään kiinni molemmin puolin kasvojani ja laittaa huulensa omilleni. Jähmetyn paikoilleni hetkeksi, mutta sitten tönään hänet nopeasti pois.
"Tää on teidän seuraava suunnitelma", sanon vihaisesti. En tiedä, mistä sain tuon voiman.
"Mikä?" hän kysyy ihmeissään.
"Ensiks viedä mun ensisuudelma, saada mut ihastuun suhun uudestaan ja sitten rikkoa mut täysin jättämällä mut", avaudun vähän liikaakin.
"U-uudestaan", poika änkyttää ihmeissään.
"Niin", sanon hiljaa katse maassa. Oliko minun pakko möläyttää, että tykkäsin hänestä ennenkin. Nyt hän varmaan suuttuu minulle. Mikä minua oikeasti vaivaa? Olenko sekaisin? Olen vain todella tyhmä enkä osaa puhua ihmisten kanssa.

"O-ootko sä ty-tykännyt mu-musta?" poika kysyy änkyttäen. Miksi hän edes änkyttää. Minunhan tässä pitäisi olla se, joka änkyttää. Ja miksi häntä kiinnostaa. No tottakai siksi, että nyt hänen on helpompi saada minut ihastumaan häneen uudestaan ja särkeä sitten sydämeni. Katson vain lattiaa enkä vastaa hänelle mitään. Hänkään ei sano enää mitään, mutta tunnen hänen katseensa kokoajan minussa.

Minun tekisi mieli katsoa häntä. Nähdä hänen silmistään, mitä hän ajattelee. Yritän kuitenkin pitää katseeni vain vaalean vihreissä tennareissani. En kuitenkaan pysty. Nostaan katseeni vahingossa häneen j akohtaan heti hänen silmänsä. Ne punoittavat hieman. Näenkö kyyneleen valuvan hänen poskellaan. Ei, ei voi olla mahdollista. Näen harhoja. Olen seonnut lopullisesti. Katson hänen vettyneitä silmiään hetken. Hän lähestyy minua nopeasti ja hetkessä tunnen hänen pehmeät huulensa omillani. Hän liikuttaa niintä hitaasti ja vastaan automaattisesti hänen suudelmaansa. Kehoni täyttyy kipinöistä.

En ole ennen tuntenut näin, mutta en ole ennen suudellutkaan ketään. Suuri ja vahva käsi ottaa vyötäröstäni kiinni ja poika vetää minua lähemmäs itseään. Se saa perhoslauman vatsassani villiintymään vieläkin enemmän.

Järkeni käskee lopettamaan, mutta en pysty. Pidän tästä liikaa. Juuri nyt en välitä, vaikka hän aikoisi murtaa minut. Haluan vain olla tässä, suudella häntä.

Huulemme liikkuvat vasten toisiaan. Tässä tilanteessa olemme vain me. Minä ja Tobias Flores.