TONY
Seisoin kokovartalopeilin edessä ja tuijotin siitä heijastuvaa kuvajaista hämärässä huoneessa. Parhaat päivänsä nähnyt seinäkello tikitti peilin yläpuolella, ja tuntui, että mitä kauemmin tässä seisoin, sitä vaativammaksi tikitys kävi. Sen ääni kertoi eteenpäin juoksevasta ajasta.
Siirsin huomioni kellosta takaisin kuvajaiseen, vaikka tiesin ajankohdan tähän olevan väärä. Hitaasti silmäni lipuivat kuvajaisen silmistä sen kylkeen, jota koristi pitkä arpi. Laskin käteni omalle kyljelleni, ja tukahdutin huudon, joka taisteli päästäkseen ulos sisimmästäni.
En ollut huutanut kivusta enää pitkään aikaan. Tukahduttamani huuto oli jonkinlaista syvää raivoa, turhautumista, ehkä jopa epätoivoa tai jotain siihen viittaavaa. Liian kauan kestänyttä piinaa. Arpi olisi kehossani todennäköisesti ikuisesti, sillä se ei ollut haalistunut pois kuluneiden vuosien aikana, vaikka sen aiheuttaja olikin jo melko kaukana menneisyydessä.
Fyysinen tuska oli hävinnyt. Henkinen ei. Tuntui, että se vain voimistui koko ajan. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän ymmärsin ja sitä enemmän menneisyyteni piina nousi pintaan. Se, että kaikki oli nyt paremmin, ei tuntunut enää lohduttavalta.
Se tuntui lohduttavalta silloin, kun helvetti oli juuri jäänyt taakse elämänpolullani.Olin silloin 12-vuotias, ja oli ihme, ettei surkea elämäni ollut jo tullut päätökseensä ennen tuota elämäni suunnan muuttavaa päivää. Se muuttui kahdesta syystä:
Ensinnäkin, minuun kohdistunut, 8 vuotta kestänyt väkivalta päättyi.
Toiseksi, äitini elämä päättyi karmeimmalla tavalla, mitä pystyn kuvittelemaan.Sen päivän jälkeen en nähnyt isääni enää. Enkä tule koskaan näkemäänkään. Isäni muisto sen sijaan pysyy näkyvillä minussa ikuisesti. Arpina, parantumattomina ruhjeina. Hän oli hirviö, ja äitini elämä päättyi hänen käsiinsä.
Minä pääsin pois, minä pakenin, minut vietiin pois. Mutta osa minusta jäi pysyvästi siihen paikkaan. Muistot eivät katoa.Se päivä valkeni tavallista hitaammin. Oli varhainen kevätaamu, mutta taivas oli harmaan sateinen. Aamua edelsi huutoa, pelkoa ja tuskaa täynnä ollut yö. Yön päättyessä äitini elämä päättyi. En ikinä anna itselleni anteeksi, että toteutin hänen viimeisen pyyntönsä. Joo, kuulostaa typerältä. Mutta se pyyntö oli, että minä pakenisin, minä pelastaisin itseni.
Muistan, kuinka en meinannut saada ulko-ovea auki. Korvissani soi äitini viimeinen tuskan parahdus, ja itkin, eivätkä hikiset, tärisevät käteni saaneet lukkoa heti auki.
Muistoni eivät ole yhtenäisiä. En edes tiedä, avasinko itse ulko-ovea. Muistan kulkeneeni harmaassa aamussa tietämättä määränpäätäni, tietämättä mitä tehdä. Olin ehtinyt pahasti kylmettyä, ennenkö minut pelastettiin kaduilta, siirrettiin lastenkodin turvaan. Mutta kukaan ei ehtinyt pelastaa äitiäni sen hirviön kynsistä. Hirviön, joka joskus yhdessä äitini kanssa sai minut. Minua kylmää ajatus, että biologisesti puolet minusta koostuu hänestä.
Isäni oli venäläinen, äitini suomalainen. Ulospäin näytti siltä, että kaksi eri maan kansalaista rakastui toisiinsa, muuttivat yhteiseen kotiin ja saivat lapsen. Viettivät tavallista elämää Venäjän Belomorskissa. Heidän yhteisen kotinsa sisällä oli kuitenkin käynnissä helvetti, josta ulkopuoliset eivät tienneet mitään. Mutta minun elämäni ei päättynyt siihen helvettiin.
Vietin Venäjällä lastenkodissa jonkin aikaa, kunnes Suomessa äitini sukulaiset saivat tietää tapahtuneesta ja lupautuivat ottamaan minut huostaansa. En tiedä, kauanko olin lastenkodissa. Kuten sanottu, muistoni eivät ole yhtenäisiä. Minun on mahdotonta muistaa. Pääsin kuitenkin aloittamaan yläasteen Suomessa, 13-vuotiaana, uuden perheeni jäsenenä.
Mutta 8 vuoden helvetti oli tehnyt tehtävänsä. Minusta kasvoi ongelmanuori. Sukulaiseni kestivät minua perheessään kuitenkin yllättävän kauan, ja vasta yläasteen päätyttyä he joutuivat luovuttamaan suhteeni.
Minut siirrettiin jälleen uuteen kotiin, ja muutosta seuraavana syksynä aloitin nykyisen paikkakuntani lukiossa. Kyllä, kaikista paikoista minut laitettiin lukioon. Mutta uusi perheeni oli pelastukseni. Yritin aloittaa alusta, kuin syntyä uudestaan, suoraan 16-vuotiseen kehooni.
No, perseelleenhän se yritys meni. Menneisyyteni ei ole jättänyt minua rauhaan. Lukion 1. vuosi meni joten kuten lävitse, ja toinen vuosi on alkanut reilu kuukausi sitten. Mennyt kuukausi ei tosin ole vakuuttanut ketään siitä, että 17-vuotias minä olisin vihdoin muuttunut sivistyneeksi lukiopojaksi. Mun suhteen ei tehdä moisia taikoja.Joka tapauksessa kaikki tämän pikkupaikan lukiossa tietävät, kuka minä olen. Auktoriteettini on ollut horjumaton lukion ensimmäisestä päivästä lähtien. Heille kaikille on selvää, mikä olen miehiäni. Ainut, jolla ei siitä ole mitään hajua, on vittu minä itse. Olen nimittäin aivan helvetin hukassa itseni suhteen.
YOU ARE READING
Ethän katoa pimeyteen
Teen FictionKahden pojan kamppailua oman elämänsä haasteiden kanssa. Tarina muodostuu 2 eri henkilön näkökulmasta, ota tämä huomioon aina luvun alussa :) ❗Sisältää kuvauksia herkistä aiheista, kuten päihteiden käytöstä, kiusaamisesta sekä seksuaali- ja perhevä...