Ethän katoa pimeyteen

4. Lopun alkua

NOEL
Helvetti. Mahtavaa. Teki mieli naurahtaa ääneen sille, että ruotsin maikka oli huolissaan luokkahuoneensa järjestyksestä tehdessään katoamistempun ja jättäen minut keskenään kaikista mahdollisista ihmisistä juuri Tonyn kanssa. Jos joku täällä tuhottaisiin, se olisin minä, eikä suinkaan tämä jo valmiiksi sekainen luokka.
Miten helvetissä kaikki elämäni aikana tekemät valinnat olivat johtaneet minut tilanteeseen, jossa päädyin tekemään jonkin sortin parityötä tuon minusta nyt muutamien metrien päässä nököttävän ääliön kanssa?

Yhtäkkiä se kääntyi pulpetissa ja katsahti minuun tummilla silmillään.
"Luulin ettet sä oo lintsaavaa tyyppiä?"
"En olekaan", älähdin ja äkillinen raivonpuuska antoi minulle rohkeutta jatkaa, "mutta jos nenä vuotaa verta niin saatanasti, että tää koko koulu olis pian ollut joku seuraava Titanic, niin ei siinä paljon ruotsin testejä suoriteta."
"Oot ottanut taas turpaan?"
Purin hampaitani yhteen ja koitin hillitä sisälläni kytevää vihaa.
"Vittu mitä luulet?"
Tony ei enää vastannut, vaan alkoi silmäilemään ruotsin maikan meille jättämiä papereita mietteliäänä, ja samalla hiljaisuuden laskiessa tilaan aamun tapahtumat alkoivat kertautua mielessäni.

Epäonnekseni en ollut kulkenut kouluun tavallista reittiäni, vaan oikaisin hieman syrjemmälle reitille ja liikuin koulun sivuseinän vierellä, luullen säästäväni niin aikaa. Aamu oli tapansa mukaan venähtänyt aikataulun suhteen äärimmilleen, ja pelko myöhästymisestä oli poltellut mielessäni yrittäessäni harppoa pikavauhtia kohti ovia. Hieman ennen koulurakennuksen nurkan ohitse kääntymistä ja oville pääsyä olin tuntenut inhottavan kopahduksen takaraivossani, ja kääntymättäkin tajunnut, että minua oltiin jälleen kerran heitetty jollain esineellä, joka tällä kertaa oli paljastunut rutistetuksi kaljatölkiksi.

Tiesin, että he olivat saaneet minut kynsiinsä, eikä kävelyvauhdin lisääminen olisi enää auttanut mitään. En jaksanut pistää vastaan kahdelle pojalle, jotka olivat jo päättäneet pitää kustannuksellani hauskaa ennen koulupäivänsä käynnistymistä. Atte riuhtaisi minut käsivarresta kasvot heitä päin, ja ennenkö olin ehtinyt edes nostaa katsettani maasta, Kasper oli jo lämäyttänyt minua nenänvarteen niin, että se tuntui muljahtavan inhottavasti. Eikä mennyt aikaakaan, kun he jo olivat saaneet nyrkkeilybailuihinsa, joissa minä toimitin lyöntisäkin virkaa, lisäyksenä mukaan porukan kaksi muuta poikaa; kiharatukkaisen Aaronin ja Sebastianin, joka ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen näytti viattomalta enkeliltä, mutta josta vastaavanlaisissa tilanteissa paljastui aina itse saatana.
Tiesin, ettei Tony ollut ollut paikalla, mutta epäilin, että hän olisi ollut muka täysin tietämätön tuosta oman porukkansa näkökulmasta katsottuna niin kovin hupaisasta välikohtauksesta.

"Toivottavasti sulla on jotain hajua siitä, mitä meidän pitäis tehdä", Tony totesi hetken päästä katse edelleen paperinipussa. Oli vaikea sanoa, oliko kyseessä harmiton lause vai kenties jonkin sortin uhkaus.
"Mitä niissä papereissa sanotaan?" kysyin olettaen, että Tony oli siinä istuessaan ja tuijottaessaan lukenut ainakin päällimmäisen.
"Mulla on vittu lukihäiriö. En mä tollasesta paskasta ymmärrä mitään."
Nielaisin, nousin ylös kävellen kohti paperikasaa ja yritin olla tärisemättä joutuessani niin lähelle tuota tummapiirteistä poikaa. Selasin papereita luoden tekstiin nopeita silmäyksiä.
"Pohtiva essee vielä sinällään menis, mutta se pitäis nyt vääntää ruotsiksi", huokaisin.
"Nokun en mä vittu edes tiedä, mitä tarkoittaa pohtiva essee", Tony hymähti nojautuen vasten tuolinsa selkänojaa ja risti kätensä rinnalleen.

Katseeni pääsi harhailemaan tämän käsivarsiin, joissa molemmissa koreili olkapään ja kyynärpään välisellä alueella tatuointi. Olin aina luullut, että niiden saamiseen oli jonkin sortin ikäraja, mutta kai ne jotkut sitten pistivät mustetta alaikäisiinkin. Tietääkseni Tony oli vasta 17, ja tatuoinnit olivat olleet sen kädessä jo silloin, kun lukio alkoi.