Ethän katoa pimeyteen

14. Ajatuksia

NOEL
Syysloma oli ohitse nopeasti. Aivan liian nopeasti.
Maanantaiaamuna heräsin paljon ennen kellon soimista, mikä ei tarkoittanut mitään positiivista yöunieni pituuden kannalta. Olin saanut unenpäästä kiinni vasta kolmen aikoihin, eikä seinäkelloni viisarit olleet nyt ehtineet varttia vaille seitsemää pidemmälle.

Mieleni ei ollut antanut minulle rauhaa, vaan itsepintaisesti kelannut kuluneen viikon tapahtumia läpi uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta harkitsin pääni hakkaamista seinään niin, että tajun lähteminen olisi lopulta vapauttanut minut oman mieleni vankilasta. Onnekseni tätä ei ollut tarvinnut vakaasta harkinnasta huolimatta toteuttaa, vaan olin lopulta onnistunut urvahtamaan ja vaipumaan sekalaisten unien vietäväksi.

Eniten olin ennen nukahtamistani murehtinut ja miettinyt riitaa äitini kanssa. Emme riidelleet usein, oikeastaan koskaan, ja tälläkin kertaa se oli johtunut puhtaasti äitini huolestuneisuudesta.

Perjantai-iltapäivänä ennen lomaa olin taas mennyt ottamaan kuonoon Aten porukalta. Syytä siihen en tiedä, mutta todennäköisesti se mikä nyt yleensäkin: olemassaoloni.

Joka tapauksessa saavuin kotiin ilkeän mustansilmän kanssa, mitä äiti säikähti pahanpäiväisesti. Se oli ollut viettämässä vapaapäivää kotona Ennin ja Neean kanssa, ja oli odottanut minua yhteiselle välipalalle. Minut nähdessään se oli kuitenkin romahtanut ja vaatinut itku kurkussa juttelemaan asiasta omaan huoneeseeni.

Äiti oli kiireinen, kuten minäkin, eikä arjen keskellä ehtinyt näkemään minua yleensä kuin vilaukselta silloin tällöin. Hänkin oli kuitenkin alkanut pistää merkille koko ajan vain useammin ja useammin kasvoihini ilmestyviä jälkiä.

"Mistä nuo oikein tulevat? ", äitini oli kuiskannut kyynelin puskiessa tämän silmiin, "niitä tulee koko ajan lisää... Aina kun näen sinua, sinulla on jokin mälvi kasvoissa, voi kulta mistä ne tulevat?"
"Älä äiti murehdi musta, jooko?", olin vastannut ja pyrkinyt pysymään tyynenä.
"Sinä olet minun lapseni! Minun pieni poikani, kuka sinulle tekee noin?!", äitini oli parahtanut ja silittänyt poskeani, "Minun on pakko soittaa nyt lukiosi rehtorille, minun on pakko!"
Eikä hänen äänensä ollut enää pysynyt hallittuna.
"Etkä soita!" olin huutanut, josta äitini oli hermostunut ja huutanut takaisin, ettei kestänyt katsoa kuinka minuun oli sattunut.
Puolin ja toisin huutamisen jälkeen olin laskenut hitaasti kymmeneen ja pakottanut sanat suustani rauhallisina: "Ne ei voi tehdä mitään. Mä hoidan ite omat sotkuni. Jos tähän sotketaan joku ulkopuolinen, homma menee vaan rumemmaksi. Sovitaanko, että mä murehdin omat asiani, ja sä omas."

Sen jälkeen äiti oli vaan pysynyt hiljaa, kyyneliä pyyhkäisten kääntynyt ympäri ja poistunut huoneestani.

Toinen päässäni pyörinyt asia liittyi siihen typerään salibandyyn, johon olin idioottina ja käytännössä suoraan itsetuhoisena mennyt mukaan. Treenejä oli loman aikana ollut kolmet, ja oloni oli koko ajan kentällä kuin peuralla ajovaloissa. Väärässä paikassa, vaarallisessa paikassa, aivan helvetisti muiden tiellä.

En uskaltanut keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, etten vahingossakaan joutuisi ainakaan Aten lähelle. Tuntui siltä, että kaikki aikani ja huomioni ja energiani ja aivan vittu kaikki meni siihen, että juoksin kentällä poikaa pakoon. En sen koommin halunnut ottaa selvää, antaisivatko muut porukan jäsenistä minulle samalla tavalla turpaan kentällä, joten se yksi prosentti mitä huomiostani jäi Aten jälkeen jäljelle meni siihen, että pakoilin Sebastiania, Aaronia ja Kasperia.

Tonysta en sen sijaan ottanut selvää. Se pysyi koko ajan niin ärsyttävän neutraalina että olisi ollut melkein helpompaa, jos sekin olisi vaan motannut minua naamaan mennen tullen.

Siitä ei ottanut selvää inhosiko vai säälikö se minua. Molemmat näistä oli todennäköisiä, mutta varmaksi en tiennyt. Se ei näyttänyt ulospäin mitään. Ei näyttänyt siltä, että se olisi vihannut mua.
Tai sitten se vain peitti sen niin kuin kaiken muunkin itsestään. Kuten sanottu, en tiennyt. En tiennyt mitään.
Paitsi sen, että olin ihan helvetin ihastunut siihen.
Ja sen, etten olisi halunnut myöntää asiaa itselleni.
Olisin halunnut kuljettaa ajatukset kaatopaikalle ja hautautua itse mukaan samalla.

En tiennyt, mitä pääni sisällä oli meneillään, ja mitkä rattaat olivat vinksahtaneet niin, että pojan näkeminen sai sydämeni lyömään joka ikinen kerta muutaman ylimääräisen lyönnin ja aloittamaan kilpajuoksun vatsassani lehahtavan perhoslauman kanssa.

Se oli jotenkin vaan niin jumalattoman täydellinen, se oli kuin maalaus ilman virheitä. Sen tummat hiukset olivat aina pienesti sekaisin ja olin tulla hulluksi sen tavasta liu'uttaa sormiaan niiden lomasta. Sen kasvot oli kuin veistoksen, eikä pienet arvet niissä häirinneet minun silmiäni tippaakaan. Jotenkin ne tekivät sen kasvoista vielä vähän enemmän täydelliset.
Ja sen kropasta puhumattakaan.

Vihasin itseäni edelleen siitä, että ajattelin niin. Häpesin, inhosin ja jopa pelkäsin. En osannut käsitellä ajatuksiani, en tunteitani. Mutta enää en niitä kyennyt itseltäni peittelemään.

Suustani pääsi pitkä huokaus ja tuijotin huoneeni vaaleaa kattoa kuunnellen vielä vähän aikaa kestävää hiljaisuutta. Kun kellon viisari seinälläni heilahti aamu seitsemään, puhelimeni herätys kilahti soimaan ja pakotti minut heräämään kunnolla tähän päivään.

---------------------------------------------------------
Pahoittelut pitkästä tauosta. Valitettavasti oma terveydentilani on tällä hetkellä todella huono, ja sen myötä mieliala romahtanut ihan totaalisesti, eikä ajatukset oikein riitä kirjoittamiseen. Pyrin kuitenkin saamaan osia julki, ja tänään tuleekin 2 osaa peräkkäin.
Kiitos lukijoille❣️