Ethän katoa pimeyteen

16. Saapuva puhelu

TONY
Pahinta oli se, ettei sen kosketus ollut tuntunut yhtä pahalta kuin se, että se sillä tavalla oli juossut pois paikalta.

Maanantain treenit olivat päätyneet katastrofiin, enkä ollut ollut missään yhteydessä Noeliin niiden jälkeen. Se ei ollut ilmestynyt torstaiaamunkaan treeneihin, eli olin toisin sanoen ollut 3 päivää näkemättä koko poikaa tai ottamatta siihen yhteyttä yhtään millään tavalla.

En kokenut, että se olisi ollut jotenkin minun velvollisuuteni. Itsehän tyyppi häipyi paikalta ja katosi sen jälkeen kuin tuhka tuuleen. Ensin mentyään kähmäilemään kasvojani.
'Ei se ollut niin paha', pieni ääni päässäni jankutti ja jos olisin voinut, olisin taittanut äänen pitäjältä niskat.

"Oot tosi vaitonainen", vieressäni tupakkaa keuhkojen täydeltä vetävä Caisa yhtäkkiä huomautti.
Olin viime aikoina viettänyt enemmän aikaa porukkamme tyttöjen seurassa ja olin onnellinen, ettei kukaan ainakaan vielä ollut kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota.
"Jep", Caisan vieressä koulun seinään nojaileva Amelie vahvisti ja loi minuun tiiviin katseen.

"Treenit ei suju" mutisin vastaukseksi.
"Noelin kanssa vai koko porukan?", Caisa kysyi. Sen äänensävy oli jotenkin pistävä kahden ensimmäisen sanan kohdalla.
"No jos tyyppi ei edes ilmesty paikan päälle, niin miten vitussa ne edes vois sujua", ärähdin.
"Eli Noelin kanssa", Aada sanoi hiljaa. Tyttö oli liittynyt seuraamme hetki sitten, mutta todennäköisesti tupakan savun vuoksi pysytteli hieman loitommalla ja hengitti kaulahuiviinsa.

"Onko sulla käynyt pienessä mielessäkään, että sillä saattais olla joku syy olla tulematta paikalle?", tyttö jatkoi ja sen äänestä kuulsi läpi vihaisuus, "Että se saattais vaikka pelätä sua?"
"Mä en oo ikinä lyönyt sitä", ärähdin, sillä tiesin tasan tarkkaan mitä Aada ajoi takaa.
"Joskus sitä fyysistä osuutta ei tarvita", tyttö sanoi ja sen sanat jäivät leijumaan ilmaan hiljaisuuden laskiessa yllemme.

Caisa tumppasi tupakan ja alkoi lampsia kohti koulun ulko-ovia Amelien kiiruhtaessa tytön perään. Seurasin niiden matkaa koulun seinän nurkalle asti, jonka taakse käännyttyään parivaljakko katosi näkökentästäni.

Olin enemmän kuin tietoinen Aadasta vieressäni, johon tyttö oli jostain syystä jäänyt seisoskelemaan.
"No?", ärähdin lopulta, kun hiljaisuus yllämme tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan.
"Caisa suunnittelee pitävänsä pikkujoulut joulukuun alussa", tyttö aloitti ja loin tähän hämmentyneen katseen.
"Niin?"
"Se haluaa kutsua sinne teidän säbäporukan..."
"Eli toisin sanoen se pitää jumalattomat ryyppybileet joissa nussitaan ristiin rastiin ja kutsuu niitä vaan hienommin nimellä pikkujoulut."
"No en mä siitä tiedä", Aada tuhahti, "mä vaan sitä että... En halua että Noelia jätetään niiden ulkopuolelle."
"Anteeks mitä?" hymähdin. Olin aika varma, ettei poika ottaisi osaa moiseen hömpötykseen, vaikka pakotettaisiin.

"Mä haluan, että se kutsutaan myös", Aada sanoi painokkaasti.
"Ja sä vauhkoat tästä mulle koska...?"
Tyttö huokaisi ja katsoi minuun pää hieman kallellaan.
"Koska muu porukka ei ihan varmana halua sitä mukaan, mutta sun sanasta ne saadaan myöntymään."

Hän oli oikeassa.

"Ja koskakohan Caisa meinaa näistä pikkujouluistaan niin kuin virallisesti ilmoittaa?", kysäisin. Olin aika varma, ettei tieto ollut kantautunut vielä ainakaan säbäjoukkueemme poikien korviin.
"En tiedä. Halusin vaan puhua sulle tästä hyvissä ajoin", Aada sanoi, "vaikkei tässä joka tapauksessakaan oo paljoa kuukautta pidempää aikaa. Maksimissaan puolitoista."
"Ja mitäköhän mun pitäis käytännössä sun mielestä nyt tehdä?"
"En tiedä mitä niissä teidän treeneissä on käynyt, mutta koita nyt edes aluksi päästä takaisin puheväleihin Noelin kanssa."
Sitten tyttö sen enempää puhumatta lähti kävelemään poispäin, ja Caisan ja Amelien tapaan katosi pian nurkan taakse.

Tuijotin asfaltin peittämää maata jalkojeni juuressa ja kävin kamppailua itseni kanssa sen suhteen, mitä seuraavaksi tekisin. Olin tavallaan jo melko vahvasti päättänyt, etten todellakaan aikoisi olla minusta ja Noelista se, joka ensimmäisenä koittaisi ottaa yhteyttä. Puhelimeni ja sen uumenista löytyvä pojan puhelinnumero tuntui kuitenkin polttelevan ja painavan taskussani koko ajan enemmän ja enemmän.
Helvetti.

Lopulta annoin periksi ja hampaita yhteen purren kaivoin laitteen taskustani ja näpyttelin lyhyen viestin:
Missä olit eilen aamulla? Et ainakaan treeneissä.
Yllätyksekseni poika vastasi melkein heti:
Sori siitä.
Tuijotin näyttöä. Olin aika varma, ettei poika alkaisi selittelemään asiaa sen kummemmin. Puhelin melkein lensi käsistäni, kun näytöllä alkoi yhtäkkiä välkkyä Saapuva puhelu: Noel

En ollut se tyyppi, joka jaaritteli puhelimessa niitä näitä, ja jouduin laskemaan mielessäni viiteen ennen kuin kykenin vastaamaan.

"Joo?", mutisin epäröiden.
"Mä vaan... Tai siis, en jaksanut alkaa näpyttelemään mitään kilometrin pituista viestiä, niin ajattelin soittaa"
Pysyin hiljaa. Hoitakoot hän nyt puhumisen päätettyään sen aloittaakin.
" Oon pahoillani siitä maanantaista... Mutta... En mä sen takia jäänyt eilen treeneistä pois..."
Poika tuntui vaikenevan kesken lauseen.
"Vaan?", tuhahdin kärsimättömästi.
"Mä... Mun... Mun oli pakko jäädä kotiin. Mun nuorimmalle siskolle nousi kova kuume eilen aamulla ja... Ei ollut muuta vaihtoehtoa."
En ollut ollenkaan varma, puhuiko poika totta, mutta toisaalta, ei se paljon minua kiinnostanut.

"Ootko maanantaina tulossa?"
"Yritän... Mutta.. Ei mulla muuta... Että en häiritte sua enempää."
Suustani karkasi pieni tyrskähdys.
"Tässäkö oli sun 'kilometrin pituinen viesti'?"
"Ajattelin, että olisit kaivannut pidempää selitystä..."
"Kuule, ei mua kiinnostaa vittuakaan sun elämäs ja siihen kuuluvat ongelmat. Ainut mikä mua kiinnostaa on se, että ilmestyt treeneihin sillon kun sovittu."
Poika luurin päässä pysyi hiljaa.
"Nähdään maanantaina", tuhahdin ja olin jo sulkemassa puhelun pojan vastausta odottamatta, kun se yhtäkkiä huikkasi luuriin: "Tony, odota."

Sormeni puristuivat tiukemmin puhelimen ympärille. Olin jo myöhässä tunnilta, eikä minua olisi huvittanut nököttää puhelimessa Noelin kanssa enää yhtään kauempaa.

"Mä pyydän sulta yhtä asiaa"
Sen ääni kuulosti kiihtyneeltä ja hengitys raskaalta.
"Jos et oo vielä mennyt sitä tekemään, niin... Jos voisit olla hiljaa siitä, mitä maanantaina tapahtui. Mä... Se oli joku typerä päähänpisto enkä mä edes tajunnut mitä olin tekemässä... Mua hävetti niin paljon että mun oli vaan pakko päästä siitä tilanteesta pois. "
" Miks vitussa mä olisin mennyt siitä huutelemaan?", tuhahdin," jos oot nyt sanonut sanottavas, niin mä mieluusti lähtisin nyt tunnille. "
" Kiitos. Ja anteek-"
" Lopeta jo toi anteekspyytely. Mua ei kiinnosta."
"Okei... Nähdään."
"Joo", mutisin luuriin, joka oli jo alkanut tuuttaamaan puhelun päättymisen merkiksi.