Ethän katoa pimeyteen

6. Kuormansa kaikilla

TONY
Torstai-iltapäivänä ukkosti niin, että koko koulurakennus tuntui vavahtelevan. Nappasin naulakosta takkini ja kiskoin sitä päälleni harppoessani ovista ulos perinteiseen syyskuun säähän. Kiihdytin askeleeni puoli juoksuksi suuntanani liikuntahalli, joka sijaitsi samassa yhteydessä lukiorakennuksen kanssa.

Salibandyjoukkueesemme kuului yhteensä 14 poikaa, ja olimme suhteellisen tiivis porukka, mutta oman ydinporukkani lisäksi hyökkääjän paikkaa pelaava Reetu ja puolustajana toimiva Aatu olivat eniten tekemisissä kanssani säbätreenien ulkopuolella.
Päästyäni pukuhuoneeseen aistin heti, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Yleensä niin äänekkäät joukkuetoverini vaikuttivat vaitonaisilta vaihtaessaan vaatteita ja solmiessaan sisäpelikenkiään.

"Mikä juttu?", aloitin.
"Atso on mennyt murtamaan reisiluunsa. Vittu reisuluunsa", Niilo, joukkueemme maalivahti, huokaisi ja risti kätensä rinnalleen, "Ei mitään toivoa parantua tammikuun turnaukseen, varmaan koko vuoden saa olla sivussa."
"Ei helvetti."
"Älä mitään."
Tammikuussa pelattaisiin koulujen välinen salibandyturnaus, joka oli ollut joukkueemme tähtäimenä koko alkulukukauden. Atso oli joukkueemme yksi parhaimmista pelaajista, ja oli jo tarpeeksi paha, että ylipäätään menetimme yhden pelaajan, niin oli sen vielä oltava varma maalitykkimme.
"Me ei tulla saamaan korvaavaa pelaajaa mistään, saatikka sitten Atson veroista", Sebastian murjotti, "Saadaan heittää hyvästit sille turnaukselle, vittu."

Sebastianin sanojen aikana mielessäni välähti yhtäkkiä sirot, vaalenruskeahiuksisen pojan kasvot, josta hämmenneyin itsekin ensin, mutta sitten tajusin päähänpiston merkityksen. Olin jo viime vuonna liikuntatuntien yhteydessä pannut merkille, että Noel oli ollut aika taitava salibandyssa, ja pienellä treenaamisella hänestä saattaisi hyvinkin tulla joukkueemme puuttuva jäsen.

Tiesin, että ajatukseni oli kuolleena syntynyt, mutta päädyin silti sanomaan sen ääneen.
Muita joukkueen poikia ei juuri huvittanut ottaa osaa keskusteluun, ymmärrettävää, mutta oman porukkani ilmeistä näki, että he olivat valmiita esittämään hyvinkin kärkästä vastarintaa ehdotukselleni.

"Et saatana oo tosissas."
"Miten vitussa kaikista mahdollisista tyypeistä just se tuli sun mieleen?", Aaron räkätti, "haluutko kattoa montako kertaa se saa turpaansa ensimmäisten treenien aikana?"
"Joo mitä vittua, mä lähen vetään jos se homo tulee meidän joukkueeseen", Kasper tuhahti ja esitti yökkivänsä.
"Vaikka homofobia paistaakin teistä kilometrien päähän, niin nyt ei sais antaa sen asian häiritä, kyseessä on kuitenkin semi tärkee juttu meidän joukkuelle", tokaisin ja silmäilin poikalaumaa edessäni.
"Emmä nyt mikään foobikko oo-", Reetu yritti.
"No kyllä se nyt on aika vitun läpinäkyvää", hymähdin.
"No oli homofobia tai ei, niin on se nyt ihan saatanan ällöttävää että se vahtaa meidän kyrpiä siellä", Atte ärähti ja vaikutti selvästi hieman hermostuvan.
"Voihan niitä vahdata vaikkei homo oliskaan", Aatu yhtäkkiä totesi pukuhuoneen nurkasta. Katsahdin seinään rennosti nojailevaa, virnistävää poikaa. Jotkut vain olivat sellaisessa asemassa, että voivat päästää suustansa mitä tahansa ilman, että heidän imago kärsi siitä millään tavalla.
"Vittu turpa kii", Atte mutisi, mutta taistelutahto näytti jo hieman hiipuvan hänessä.
"Mä kysyn siltä", sanoin, ja kaikille oli selvää, että asia oli sillä loppuunkäsitelty.

Vaikean puolitoistatuntisen jälkeen suljin pukuhuoneen oven perässäni poistuessani sieltä viimeisenä. Valmentajamme oli ollut tilanteesta yhtä hermostunut kuin me pelaajatkin, sillä yhtäkkinen tieto joukkueenjäsenen loukkaantumisesta oli luonnollisesti kova paikka kaikille. Tuntui, että koko treeni oli ollut vaan yhtä säheltämistä ja tiuskimista suuntaan ja toiseen.

Aloin kävellä käytävää pitkin kohti ulko-ovia ja yritin keksiä, miten lähestyisin Noelia kysymykselläni. Harpoin tihkusateen läpi parin sadan metrin päässä olevan kirjaston pihaan, jossa poika seisoskeli minua odottaen. Se vaikutti valmiiksi jotenkin vaikealta, vaihteli painoaan jalalta toiselle ja työnsi käsiään syvälle taskuihinsa. Uskoin koko tilanteen olevan hänelle vähintäänkin epämieluisa. En kuitenkaan aikonut jahkailla kysymykseni kanssa, vaan astelin suoraan pojan eteen ja annoin mennä.

Noelin vihreät silmät rävähtivät tuijottamaan omiani sanojeni iskeytyessä pojan tajuntaan.
"Mitä?", se mumisi ja sen katse pakeni jo kiireesti omaani sinne tänne epämääräisesti harhaillen.
"Sä teit maalin sillon kerran viime kevään liikkatunnilla, muistatko?", yritin mahdollisimman pehmeästi. Tässä oli joukkueemme mahdollisuus, ja vaikka mahdollisuus onnistua oli ehkä yksi miljoonasta, oli minun tartuttava siihen nyt kaikin keinoin.

Siinä hetkessä pojan koko olemus jotenkin muuttui yhtäkkisesti, ja näin sivusilmällä, kuinka sen kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin ja silmät kapenivat viiruiksi.
"Mikä vittu sua vaivaa?", se älähti ja aivoni yrittivät prosessoida tilannetta.

Sisimmässäni kuitenkin tiesin, mistä pojan reaktio johtui. Oli minulta aivan saatanan tekopyhää seistä tässä anomassa sitä joukkueemme pelastukseksi. Joukkueemme, joka oli täynnä Noelia vihaavia, inhoavia ja tämän minuutta hiljalleen tuhoavia poikia.

"Sori ei mitään", mutisin ja aloin kaivamaan reppuni sisältöä, "Tehdään tää esseehomma nyt vaan pois alta."

Kirjasto oli melko tyhjä, ja sen perimmäisessä huoneessa sijaitsi tila, jossa uskoin olevan paras paikka meille tehdä työtämme. "Pitää varmaan ruveta kirjoittamaan pikku hiljaa koneelle näitä alustavia luonnoksia tästä paperista", totesin saatuamme tavaramme levitettyä pöydän päälle. Noel nyökkäsi, mutta vaikutti paljon poissaolevammalta kuin viime kerralla uurastaessamme projektimme parissa. Tuntui, että vaikka se fyysisesti olikin ihan vieressäni, oli se kuitenkin jossain aivan muualla. Toisaalta, en tiennyt pojasta mitään, joten mistä minä tiesin, oliko tämä nyt niin poikkeuksellista hänelle.

"Mä voin alkaa kirjottaa koneelle", Noel sanoi hiljaa, "jos sä jatkat vielä ensimmäisen kappaleen suunnittelua?"
Nyökkäsin ja aloin kuumeisesti näpyttämään omaa tietokonettani.

Vilkaisin poikaan sivusilmällä vaivihkaan aina tasaisin väliajoin, ja joka kerralla se vaikutti vaan tuijottavan eteensä näkemättä mitään. Sen rintakehä kohoili rauhalliseen tahtiin, mutta silmät olivat lasittuneet paikoilleen tuijottamaan kirjaston vaaleaa seinää.

"Harvinaisen hieno seinä", tuhahdin, kun alkoi vaikuttamaan siltä, ettei Noel laittanut tikkua ristiin työmme edistämisen suhteen.
"Täh?"
"Vittu sun kanssas", tuhahdin, "mä lähden nyt vetämään savut, tee jotain hyödyllistä sillä välin."
Nousin ylös niin että pöytä heilahti, ja Noel horjahti ollessaan nojautuneena sitä vasten.
"Helvetti", poika mumisi ja korjasi asentoaan mulkaisten minuun. En jäänyt pahoittelemaan tahallista tekoani, vaan harpoin pihalle kirjastosta ja aloin kaivamaan tupakkaa ja sytkäriä taskujeni uumenista.

Pihalla ei enää satanut, mutta taivas oli yhtä harmaa kuin mieleni. Vihasin sitä, kun jouduin tekemään itselleni selkoa omista tunteistani, kun ne olivat niin sekaisin, etten tiennyt enää mikä vitutti ja mikä harmitti ja ahdistiko jokin vai kenties vaan yksinkertaisesti suretti.
Olin kuullut, että Atso oli joutunut häjyyn kolariin moponsa kanssa, ja makasi paraikaa sairaalassa vuodelevossa. Oli ihme, että hän oli selvinnyt vaan reisiluun murtumalla kolaroidessaan yhteen liian suurilla nopeuksilla kaahailleen traktorin kanssa.

Vedin savua syvälle keuhkoihini ja koitin saada ajatuksiani muualle nikotiinin rentouttaessa oloani joka sisäänhengityksellä enemmän ja enemmän.

Kun palasin sisälle, Noel oli häipynyt. Itse asiassa paikkamme näytti siltä, kuin emme olisi siinä koskaan olleetkaan. Tavarat olivat poissa pöydältä, ja reppuni nojasi pöydän jalkaan lattialla. "Mitäs vittuja nyt taas", murahdin ja kyykistyin reppuni viereen. Sen päälle oli jätetty pieni lappu, johon oli näperretty puhelinnumeroa muistuttava numerosarja ja hutaisemalla kirjoitettu teksti 'Sori, pakko lähtee. Tästä pitäs saada kiinni. '

Mietin, että mikäköhän maailman asioista oli niin kiireinen, ettei Noel ollut voinut kävellä kirjaston taakse ilmoittamaan lähdöstään minulle, vaan oli painunut etuovista jonnekin jumalattomalla vauhdilla jättäen jälkeensä kuitenkin siivotun pöydän paperilapun viesteineen. Kuormansa kaikilla, mutta pojan käytös herätti silti jonkinlaista ihmetystä minussa.
Näppäilin puhelimeeni Noelin numeron ja tallensin sen pojan nimellä yhteystietoihin, vaikka minulla ei ollut aikomustakaan yrittää ottaa häneen yhteyttä, vaan nostin repun selkääni ja painelin pihalle kirjastosta.