Ethän katoa pimeyteen

10. Valheiden verkko

NOEL
Jokin värähti ja piippasi taskussani. Uudestaan ja uudestaan. Piippaus oli vaativaa, ja se tunkeutui tärykalvoihini lisäten päässäni jyskyttävää kipua. Piippauksen myötä palauduin pikku hiljaa maan pinnalle tähän hetkeen jostain pimeydestä ja tajusin, mistä ääni tuli ja miten saisin sen loppumaan.

Ähkäisten kaivoin puhelimeni taskustani ja tarkensin silmiä siristämällä katseeni näytöllä vilkkuvaan tekstiin: saapuva puhelu, Päiväkoti.
Miksi helvetissä päiväkodista soitettiin keskellä yötä?

"Hei?", mumisin luuriin luullen tämän olevan jokin typerä pila.
"No Aava Petäjä täältä päiväkodilta hei. Onko siellä Noel, Ennin ja Neean isoveli?"
Mitä vittua?
"Joo?"
"Meille on kirjattu tieto tältä päivältä, että sinä haet sisaruksesi kotiin vartin yli kolme. Onkohan tässä jokin sekaannus?"
"Siis kai ne on nukkumassa", mumisin.
Luurin toisessa päässä oli tovin hiljaista.
"Missä sinä olet tällä hetkellä, Noel? Onhan puhelu varmasti Noel Lundbergillä?"

Vasta silloin tajusin katsella ympärilleni, ja sanoinkuvaamaton hädän ja paniikin aalto lävisti kehoni, kun tajusin, että siinähän minä nökötin, poikien vessan lattialla autuaan tietämättömänä esimerkiksi siitä, mitä kello oli. Muistikuvat palautuivat  päähäni kertaheitolla murskaten luuloni muka meneillään olevasta yöstä, ja pomppasin pystyyn kauhun vallassa. Mustat pisteet valtasivat näkökenttäni, ja yritin puolisokeana haparoida puhelintani takaisin korvalleni.
"Mä tulen heti!", parkaisin luuriin, ja singahdin ulos vessasta, ulos koulusta ja vain juoksin.

Saavuin päiväkodille viidessä minuutissa, ja vasta ovilla uskalsin vilkaista kellonajan; 15.45.
Ei saatana.
Riuhtaisin oven auki ja syöksyin sisään eteiseen. Leikkihuoneesta minua vastaan käveli noin kolmissakymmenissä oleva nainen, joka pysähtyi kuin seinään nähdessäni minut. Tämän kasvoilla kävi valehtelematta ainakin kymmenen erilaista ilmettä ennen kuin hän sai suunsa auki.

"Voi apua, mitä sinulle on käynyt?! "
Nainen löi kätensä suunsa eteen ja vilkaisi taakseen leikkihuoneen ovelle, ja kiirehti äkkiä sulkemaan sen. "Pitäkää lapset siellä hetken", nainen sanoi oviaukkoon ennen kuin ovi painui kiinni ja tämä käänsi katseensa minuun uudelleen. Tällä kertaa hän oli valmistautunut näkyyn ja hillitsi reaktionsa paremmin.

Tajusin, etten ollut putsannut mukilointini jälkiä itsestäni millään tavalla, enkä uskaltanut arvailla, kuinka paha tilanne oli. Nenäni ja pääni kipu yhdistettynä Aavan reaktioon kyllä kertoivat, että tarpeeksi paha.

"Rakas lapsi mitä oikein on tapahtunut?", Aava kysyi ja lähestyi tutkailemaan ruhjeitani lyhyemmän välimatkan päästä.
"Kaaduin pyörällä", kiirehdin vastaamaan ehkä kliseisimmän valheen ikinä.
"Ei mennä noihin verijälkiin aivan vielä", Aava huokaisi, "Mitä ihmettä oli meneillään, kun soitin sinulle?"
"Sori mä olin nukahtanut ja unohdin, että tytöt oli mun vastuulla, tää ei tuu toistumaan enää, mä lupaan. Kaaduin pyörällä tullessani, that's it."
"Etkä kaatunut. Ensinnäkin, kasvojesi veri on jo kokonaan kuivanut. Toiseksi, näin ikkunasta sinun tulevan juoksujalkaa."

Voi vitun vitun vittu.

Aava huokaisi syvään ja vaikutti hakevan oikeita sanoja. Lopulta hän nosti kätensä olalleni.
"Minä ja kaikki muut täällä päiväkodissa tiedämme kyllä, että vaikutat ikäistäsi vanhemmalta. Mutta meidän on pidettävä mielessämme, että olet kuitenkin vasta alaikäinen. Jos ilmestyt paikan päälle tuon näköisenä, meillä on velvollisuus ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Emmekä missään nimessä voi luovuttaa kahta pientä tyttöä sinulle, jos tilanteesi on tuo. "
"Mä kompastuin koulussa, okei? En tajunnut että nenä oli alkanut vuotaa verta ja nukuin päiväunet kaikessa rauhassa", sepitin väliin ja koitin hillitä turhautumiseni.

Aava huokaisi syvään ja tuijotti hetken laittaa. Sitten hän keräsi itsensä ja kohtasin tämän katseen uudestaan.
"Tämä ei ole ensimmäinen kerta Noel", nainen sanoi hiljaa rauhallisella äänellä. "Olemme muiden päiväkotimme varhaiskasvatuksen opettajien kanssa panneet merkille, että sinulla on todella usein jos jonkinlaista ruhjetta. Tuollaiset jäljet eivät synny pyörällä kaatumisesta tai koulussa kompuroimisen yhteydessä. Nuo ovat puhtaan väkivallan merkkejä. "

Sitten hän piti tauon, enkä minä osannut kuin seistä tumput suorina ja odottaa tämän jatkavan.
"Mennään hetkeksi tuonne vähän syrjempään", Aava sanoi sitten, ja ohjasi minut jonkinlaiseen taukohuoneeseen. Tämä viittasi minut kädellä istumaan tuolille, ja tottelin mukisematta. 

"Minkälaiset kotiolot teillä on?" Aava aloitti ja istui minua vastapäätä puisen pöydän toiselle puolelle.
"Hyvät", vastasin vähän liian nopeasti, ja nainen pisti tämän merkille.
"Tuota... Minkälainen suhde sinulla on äitiisi?", hän kysyi ja nojautui aavistuksen verran lähemmäs kuin pyrkiäkseen huomaamaan jokaisen mikroilmeenkin kasvoiltani.

En heti älynnyt, mitä hän ajoi takaa, mutta kun naisen pyrkimys lauseellaan iskeytyi ymmärrykseeni, minun oli vaikea pystytellä aloillani tuolilla. Puristin rystyset valkoisena tuolin reunaa ja silmäni kapenivat.
"Älä edes kuvittele, älä helvetti edes kuvittele, että äiti olisi tehnyt tämän", pihahdin hampaideni välistä.

Aava huokasi jälleen ja laski katseensa pöydän pintaan. "En väitä mitään, tietenkään. En syytä sinun äitiäsi mistään. Olemme kuitenkin olleet jo aiemmin yhteydessä sekä lukiosi opettajiin että terveydenhoitajaan. Yhteistyön kautta olemme saaneet selville, että olet ollut myös terkkarin paikattavana viime keväänä ainakin kolmesti, syynä ruhjeet, joita et itse ilmeisesti ole kyennyt saamaan hoidettua. Kyseessä on ollut aika isojakin haavoja ja kuhmuja, ymmärtääkseni."

Käytin kaiken tahdonvoimani pysyäkseni rauhallisena." Mä olen kömpelö, myönnetään. Nämä ruheet saattavat näyttää väkivallalta joo, mutta eivät sitä ole.
Mutta mä kiinnitän jatkossa huomiota mun tohelointiin. Tähän tulee nyt muutos. Niin ettei teidän tarvitse soitella joka paikkaan ja spekuloida, hakkaako mun äiti mua. Koska sen mä voin vannoa, että ei hakkaa."

Tiesin, että minun olisi jatkossa peitettävä naamani ruhjeet, ja tästä päivästä lähtien ottaisin reppuuni mukaan peitevoidepurkin. Eeva oli saanut sellaisen vuosi sitten joululahjaksi, muttei halunnut vielä itse sitä laittaa. Se pieni purkki saisi toimia pelastuksenani jatkossa.

Nousin ylös tuolilta sellaisella vauhdilla, että se heilahti kolahtaen kauemmas. "Voin varmaan hakea mun siskot nyt, okei? Vai eikö niitä nyt voidakaan päästää mun mukaan? Jos aiotte äitiä odottaa, niin saatte odottaa huomisaamuun asti."
"Koita rauhoittua vähän", Aava sanoi äänenpaino edelleen hallitun tyynenä, "Käy pesaisemassa kasvojasi ensin. Tuossa viereisessä tilassa on vessa."

Puolen tunnin jälkeen iltapäivän säätö oli vihdoin ohitse, ja pääsin Neean ja Ennin kanssa kotiovellemme ilman, että he olivat edes tajunneet mitään kummallista tapahtuneen. Katsoin olohuoneen sohvalta siskojeni leikkimistä, kun puhelimeni pärähti jälleen piippaamaan taskussani. Numero oli tuntematon, ja vastasin puheluun epäröiden nimelläni.

"Oothan sä siellä, helvetti"
Puhelin oli tipahtaa korvaltani. Tony.
"Öhm... Juu?"
"Kiitti vitusti et päätit tehä oharit"

Voi saatanan vittu. Iltapäivälle sopimamme tapaaminen.
"Ei helvetti, anteeks", parahdin puhelimeen ja puristin rystyset valkeina sohvan käsinojaa. Enni ja Neea kohottivat katseensa leikkinsä tiimellyksestä. "Ruma sana", vanhempi tokaisi ja kurtisti kulmiaan.

Ponnahdin ylös sohvalta ja pakenin keittiöön samalla, kun Tony tuhahti puhelimeen.
"Tänään 19.00 siinä keskustan puistossa, niin voidaan sopia, että mitään ei tapahtunut."
"En mä pääse", ulahdin.
"Vittu pakko päästä nyt. Arvaa mitkä temput mä tein että sain taiottua iltapäivän vapaaksi. Voin sanoa, ettei ollut helppoa, joten vittu, todellakin oletan että oot tasan seittemältä siellä."
"Okei", vingahdin ja suljin puhelun ennenkö Tonyn vihainen äänenpaino sai lietsottua paniikkiani yhtään enempää.