Ethän katoa pimeyteen

9. Luuseri

NOEL
Harpoin kirjastolta kotiinpäin ennätysvauhtia. Häpeä antoi askeliini kaksinkertaisen nopeuden, ja heti, kun olin varmasti päässyt vielä penkille istuskelemaan jääneen Tonyn näkökentän ulkopuolelle, lysähdin tienvarteen kyykkyyn ja hautasin kasvot käsiini.

Tonyn viimeisimmän kommentin jälkeen tunnelma oli ollut vähintäänkin kiusallinen. Olin luullut, ettei poika olisi ikinä pannut merkille, että olin salaa käyttänyt yhteisiä hetkiämme hyväkseni uppoutuen tämän ulkonäköön. En tiedä mikä oli saanut minut luulemaan niin. Ehkä olin jo eksynyt liian syvälle jonkinlaiseen utopiaan.

Keräilin itseäni tien varressa jonkin aikaa, mutta lopulta minun oli pakko nousta ja hyväksyä se tosiasia, että olin idiootti. Luuseri.
Ja ihan totaalinen sellainen.
En tiedä, miten selviäisin seuraavasta kerrastamme ruotsin projektin parissa ilman että kuolisin häpeään. Tuntui, ettei se tunne koskaan hellittänyt otettaan minusta, vaan aina jostain nurkan takaa hyökkäsi kimppuuni juuri silloin, kun onnistuin kokemaan oloni hetkellisesti hyväksi.

Kotiin päästessäni kello näytti jo kuutta. Koin oloni tavallista uupuneemmaksi, ja raahauduin huoneeseeni loppuillaksi. Onnekseni äiti oli tällä kertaa kotona, joten sain hetkeksi unohtaa jokapäiväiset velvollisuuteni ja vain antautua väsymykselle. Urvahdin sänkyyni varmasti paljon ennen ilta seitsemää ja vaivuin sekalaisiin ja outoihin uniin, joissa yritin yhdessä ruotsin maikan kanssa selvittää, olinko homo vai en.

**
Seuraava aamu tuntui saapuvan aivan liian nopeasti. Olin puoliunessa vielä ensimmäisellä välitunnilla ja nuokuin käytävällä seinään nojaten, kuulokkeet tungettuna syvälle korviin eristäen minut tästä maailmasta.

En heti huomannut tyttöä, joka oli jotenkin onnistunut ilmestymään viereeni täysin minun huomaamatta. Vasta, kun tämä kosketti käsivarttani, heräsin kunnolla ja kiskaisin napit irti korvistani. Kiitin Luojaa siitä, ettei säikähdyksen parahdus päässyt karkaamaan huuliltani, vaan onnistuin nielaisemaan sen takaisin sisääni.

"Noel?", tyttö kysyi hieman epävarmasti. Hän oli kaunis vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen, mutten aamuaivoillani onnistunut heti tunnistamaan tätä. Vasta hetken toisiamme tuijotettuamme tajusin, että hän oli samalla matikan kurssilla kanssani. Aada, tietenkin.
"Mhh, joo?", haparoin sanoja.

Tyttö vaikutti jotenkin kiusaantuneelta, mutten ollut mestari tunnistamaan vastakkaisen sukupuolen edustajien tunteita, joten saattoi hyvin olla, että olin väärässä.
"Aiotko sä... Tai siis, onko sulla jo pari?", tyttö kysyi, ja punastui sanojensa päälle.
Jälleen kerran olin tilanteessa, etten tajunnut mitä joku oli yrittämässä sanoa minulle. Jotenkin Aadan sanoissa ei ollut mitään järkeä, ja olin varma, että korvani olivat tehneet tepposet niissä koko aamun pauhanneen musiikin vuoksi.
"Siis... Hä?"
Tyttö vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja vilkuili maahan. "Mä ajattelin pyytää sua Wanhoihin pariksi...", tämä sopersi, "Jos sulla ei siis oo jo jotakuta?"

Wanhojen tanssit. Tietenkin. Lukion toisen vuoden kohokohta.
Vaan ei minulle. En olisi halunnut sanoa sitä Aadalle, mutta en ikinä, ikimaailmassa suostuisi tanssimaan valtavan ihmismäärän silmien edessä.

Hain oikeita sanoja, mutta Aada näki minusta vastukseni ennen kuin ehdin avata suutani.
"Ei se haittaa", tyttö kiirehti sanomaan, "ei oo pakko, tietenkään. Sä vaan oot tosi söpö.... Ei vaan siis apua, piti sanoa että kiva, niin siksi ajattelin, että aina voi kysyä."
"Hei musta tuntu oikeesti kivalta, että kysyit. Mutta oot oikeessa, wanhat ei vaan oo mua varten. Kannattaa kysyä joltain, joka diggaa tollasesta touhusta vähän enemmän kuin mä", sanoin, ja koitin hymyillä ystävällisesti.
En olisi halunnut pahoittaa tämän mieltä, ja todella toivoin, että hän löytäisi parikseen jonkun toisen.

Aada vastasi hymyyni pikaisesti. "Mä lähden etsimään seuraavaa ehdokasta. Kiitos joka tapauksessa."
Nyökkäsin ja katsoin, kuinka lähti kävelemään poispäin käytävällä ja lopulta katosi ihmismassan sekaan.

Annoin katseeni lipua ihmisestä toiseen, kunnes silmäni pysähtyivät ja jäätyivät kiinni tummahiuksiseen poikaan. Tämä eteni ihmismassan läpi, ja koitin tukahduttaa pojan näkemisestä aiheutuvan, hieman liian innokkaan olotilani muutoksen tajutessani, että poika lähestyi juuri minua.

"Sulla tänään vapaata?", se kysyi raivattuaan tiensä ihmisten välistä eteeni.
"Mulla loppuu kaheltatoista, koska äikän ope lähtee johonkin, ja saatiin iltapäivän tunnit vapaaksi. Mutta kolmelta mun pitäis jo lähteä."
Poika nyökkäsi. "Hoidan itelleni aikaa siihen jotenkin. Jatketaan sitä työtä."
"Ömm... Juu", vastasin ja koitin pitää katseeni poissa tämän silmistä. Olin oppinut läksyni: jos niihin kerran uppoutui, ei poispääsy ollut läpihuutojuttu.

Väsymys ja univelka piinasivat minua koko aamupäivän, ja kellon viisarien heilahtaessa kahteentoista olisin ollut valmis kiitämään suoraan kotiini peittojen alle ja nukkumaan viikon putkeen. Hoin kuitenkin itselleni, että Tony oli ollut valmis jollain tavalla muuntelemaan omia menojaan, jotta saisimme aikataulumme sopimaan yhteen. En tiennyt, mitä hän tarkoitti "järjestämällä" aikaa itselleen, mutta luotin siihen, että poika piti sanansa ja että minä en voisi väsymyksen vuoksi tehdä ohareita, vaikka olisin nukahtanut seisaalteni siinä koulun käytävällä nököttäessäni.

Väsymystä ei kestänyt kauaa. Ei sen jälkeen, kun Atte ja Kasper ilmestyivät näkökenttääni käytävän toisessa päässä.
Ei nyt. Ei vittu nyt.
"Oot saanu vissiin kiedottua Tonyn aika hyvin pikkusormes ympärille?", Kasper sähähti, kun he saapuivat kohdalleni.
Minulla ei ollut hajuakaan, mitä he tällä kertaa ajoivat takaa, ja koin parhaaksi vaihtoehdoksi pysyä hiljaa. Tässä tilanteessa vaihtoehdot olivat joka tapauksessa vähissä ja ne olivat kaikki oikeastaan aivan yhtä huonoja.

"Vitun luuseri", Atte sähähti ja tarrasi paitani kauluksista kiinni toisella kädellään. Toisen käden sormet puristuivat kurkulleni ja paniikki levisi kehooni samaan tahtia mitä pulssini pojan sormia vasten kiihtyi.

Vaikken erityisen uskovainen ollutkaan, nyt rukoilin, että joku opettaja vaikka tulisi käytävälle. Tietenkään he eivät olleet siellä missä heitä oltaisiin eniten tarvittu, eikä minun auttanut kuin hoiperrella mukana, kun Atte alkoi retuuttamaan minua kohti lähimpää vessaa Kasper perässä harppoen.

"Mä en tiedä mitä te ajatte takaa", parahdin, kun tilanne alkoi näyttää jälleen kerran toistavan vanhaa kaavaa. Vastaukseksi sain nyrkiniskun keskelle naamaani niin, että nenästäni kuului rusahdus, ja ennenkö ehdin nostaa kättäni pyyhkäistäkseni pois nenästä virtaavaa verivanaa, Kasper oli jo lintannut minut vasten vessan seinää.

Näin heijastukseni viereisestä lavuaarin peilistä ja tiesin heti, että nenääni kohdistunut isku ei ollut mikään pikkujuttu. Verta norui pitkin leukaani paidalleni, mutten ehtinyt jäädä murehtimaan peilikuvani surkeaa tilannetta.
Kasper kiskaisi päätäni rinnuksistani ensin itseään kohti, minkä jälkeen pamautti pääni tuhannen auringon voimalla seinään niin, että viimeinen asia minkä tajusin, oli iskusta kuuluva jumalaton kolahdus.