Ethän katoa pimeyteen

7. Armoa ei anneta halvalla

NOEL
En ollut varmaan koskaan juossut niin lujaa. Äitini hätääntynyt ääni kaikui pääni sisällä, ja kiisin pitkin harmaita katuja toivoen saavuttavani kotioven mahdollisimman nopeasti.

'Pääsetkö pian kotiin rakas...erään asiakkaan kanssa tuli hieman väärinymmärryksiä. Taidan...taidan tarvita apua.'
Äitini oli yrittänyt pitää puhelussa äänensä paniikilta hallinnassa, mutta olin kuullut sen silti puskevan läpi jokaisen sanan kohdalla.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pysähdyin vihdoin kotiovelle huohottaen ja ampaisin sisälle. Edessäni oleva näky viilsi jostain syvältä sisimpääni: äiti seisoi eteisessä toinen silmä mustana, toinen silmäkulma auki verta nokuttaen. Hän oli kastellut paperia ja painoi sillä nyt haavaan uupunut ilme kasvoillaan.

"Hei kulta", tämä huokaisi ja vaikutti siltä, ettei hän olisi halunnut minun näkevän itseään tuossa tilassa.
"Mmitä tapahtui? Tai siis, miksi sä näytät tuolta?", sopersin pala kurkussa.
Äitin katse pakoili omaani ja tämä vaikutti etäiseltä. "Ei hätää. Pelkkä väärinymmärrys."

En tajunnut sanaakaan ja vain tuijotin tätä katse lasittuneena hänen vahingoittuneisiin kasvoihin. "Miksi?", sana karkasi suustani, "Mikset sä ole soittanut vaikka... Poliisille?"
Joku oli pahoinpidellyt äitiäni. Ruhjeet sopivat yksi yhteen omieni kanssa, jota kerrytin koulussa itselleni lähes päivittäin. Viha kuohahti sisälläni. "Kuka saatana se oikein oli?!"
Äitini kietoi kätensä kiireesti ympärilleni ja rutisti itseään vasten. "Rauhoitu rakas."
"Soita poliisille?!", älähdin halauksen lomasta, "Soita nyt saatana poliisille!"

Minun oli vaikea pidätellä shokkiani, ja äitini huomasi sen.
"Ei", hän huokaisi, "tämä bisnes ei vaan toimi niin."
Vihasin sitä, että äiti joutui altistamaan itsensä tuollaiselle paskalle, jotta saisi hankittua riittävän elannon kuusipäiselle lapsikatraalleen. Vihasin sitä, etten pystynyt auttamaan häntä enempää. Eniten vihasin sitä, että tein jo itsekin kaikkeni, ja tilanne oli silti tämä.

Pitkän hiljaisuuden ajan vain halasimme eteisessä toisiamme.
"Enni ja Neea pitäisi hakea kotiin jo kiireesti", äitini lopulta huokaisi ja irrottautui minusta, "Enkä voi mennä sinne tämän näköisenä."
Ymmärsin tilanteen ja äitini avuntarpeen, ja avasin ulko-oven lähteäkseni. "Eemil ja Noa ovat kaupan viereisellä leikkikentällä Eevan kanssa. He niin rakastavat tätä sadesäätä... Soitanko Eevalle, vai pystyisitkö hakemaan heidät samalla reissulla kotiin?", äiti kysyi ja kosketti olkaani.
"Mä hoidan. Lepää sä nyt", sanoin ja astuin uudelleen ulkoilmaan, josta uusi sadekuuro oli tehnyt jälleen kostean ja kylmän.

**
Seuraava päivä valkeni yllättävän aurinkoisena, ja satunnaisten pilvien lomasta kasvoilleni pilkistelevä aurinko tuntui taivaalliselta kahden sadepäivän jälkeen. Toisin kuin pienemmät sisarukseni, vihasin sadetta ja sen tuomaa kosteutta, joka tunki joka paikkaan ja teki kaikesta inhottavan märän. Aurinko oli ehtinyt jo kuivattaa pahimmat lätäköt koulumatkani varrelta, mutta siellä sun täällä näkyi vielä parin edellisen päivän sadesään tuotokset.

Ajatukseni katkesi kuin veitsellä leikaten ja huomioni siirtyi säästä takaani kuuluviin poikalauman ääniin ja naurahduksiin. Kylmä paniikin aalto lävisti kehoni tunnistaessani ne.
"Hei homo", kuulin Sebastianin äänen huikkaavan. "U heard the news?"
Pysähdyin. "Mitä?"
En yleensä puhunut heille mitään, ja ääneni oli epävarma. Vihasin itseäni, etten saanut kontrolloitua sitä kunnolla.

Neljän hengen poikajoukko ympäröi minut ennen kuin ehdin murehtia ääneni hallittavuutta enempää. "Tonylla oli tietääkseni sulle joku juttu?", Atte sanoi ja naksutteli jo sormiaan, jotka pian tulisivat taatusti osumaan nyrkissä naamaani. "As we said, ootko kuullu ne uutiset jo?"
"Joo?" vastasin epävarmasti ja olin kiitollinen, että ääneni oli edelleen kuultavissa, eikä mystisesti kadonnut jonnekin, kuten sillä yleensä oli tiukan paikan tullen tapana tehdä.

Kasperin kasvot kohosivat hitaasti virneeseen, jota olin oppinut sekä pelkäämään että vihaamaan. "Säbäkentillä pitää osata sitte tapella vastaan", poika hymyili ja minua kuvotti.
En tietääkseni ollut lupautunut mihinkään.
Aukaisin suuni, mutta en saanut lauseita enää muodostettua. Paniikki oli jo hiipinyt kehooni, ja ottanut siitä vallan. Tunsin sen puristavan kaulaani, lamauttavan hengitykseni ja hiljaa kietoutuvan raajojeni ympärille. Tunsin oman kontrollini itsestäni katoavan, ja käsieni alkavan täristä.

Ensimmäinen isku osui vasemmalle puolelle kasvojani, lähelle korvaa. Älähdin ja hoipertelin kauemmaksi vai tunteakseni uuden lyönnin tulevan takaapäin iskeytyen oikeaan lapaani. Se oli tarpeeksi voimakas kaataakseen minut maahan. Otin törmäyksen vastaan käsilläni, ja asfaltti raapi niitä ilkeästi verille.

Seuraavat iskut tulivat potkaisuina, jotka osuivat vasempaan kylkeen, reiteen ja ylävatsaan. Viimeisin pakotti ilmat pois keuhkoistani, ja yskin ja köhin saadakseni happea keuhkojen äkillisen tyhjentymisen jälkeen. Joku neljästä räkäsi päälleni, ja tunsin sylkivanan valuvan pitkin käsivarttani.
Sitten tuli hetkeksi hiljaista. Tiesin poikien vain katselevan minua ja aikaansaamisiaan kehossani.
"Vittu sä oot säälittävä", Atte lopulta tuhahti.

Näin liikettä silmäkulmassani, ja kohotin varovasti katsettani maasta, ehkä muutaman senttimetrin verran. Tony lähestyi meitä tupakkaa sormiensa välissä pyöritellen. Hän lompsi paikalle kuin arvioimaan jenginsä suorituksen lopputuloksen, tyynenä ja ilme mitään sanovana. Se vaan kohautti kulmiaan, ja loi minuun yhden nopean vilkaisun.
"Eiköhän äijät jatketa matkaa", se hymähti, kääntyi kannoillaan ja alkoi askeltamaan kohti koulua. Nelipäinen poikalauma seurasi sen vanavedessä ja hetken aikaa vain katsoin niiden matkaa.

En uskaltanut heti nousta ylös, mutta lopulta ruhjeiden aiheuttama kipu pakotti minut liikkeelle ja ottamaan selvää, miten pahasti tällä kertaa oli käynyt.