Ethän katoa pimeyteen

5. Pintaa syvemmälle

NOEL
Olin varma, että sen iltapäivän aikana olin onnistunut rikkomaan elämäni kiusallisten hetkien ennätyksen. Olimme saaneet suunnitelmaamme edistettyä, mutta sosiaalisten taitojeni hävitessä yhtäkkiä nollaan, ei se ollut sujunut mitenkään kehuttavasti. Nyt käveleskelin poispäin koululta ja työnsin kuulokkeet korvilleni kääntäen volyymia kovemmalle, jotta saisin muuta ajateltavaa ja jotta kurkuuni polttelemaan jäänyt häpeä laantuisi. Miksi vitussa mun piti olla niin kiusallinen ihminen?
Vilkaisin kelloa puhelimestani, ja  seuraavasta tienhaarasta käännyin huokaisten vasemmalle kohti päiväkotia.

Kyllä, päiväkotia.

Minulla oli 5 sisarusta, joista 2 nuorimmaista oli vielä päiväkoti-ikäisiä: Enni oli 3 ja Neea 5. Lisäksi perheeseeni kuului pian 9 vuoden ikäinen Eemil, juuri 10 vuotta täyttänyt Noa sekä joulukuussa 13 vuotta täyttävä Eeva. Äitini oli yksinhuoltaja ja isästäni minulla ei ollut hajuakaan.
Sanotaanko vaikka näin, että perheemme ei ollut sieltä tavallisimmasta päästä ja löysimme itsemme esimerkiksi aika usein tekemisistä sosiaaliviranomaisten kanssa. Äitini teki kuitenkin kaikkensa, jotta saisi pitää meidät, eikä meitä esimerkiksi tarvitsisi sijoittaa muihin perheisiin saatikka sitten jonkin sortin lastenkotiin.

Kirjaimellisesti kaikkensa. Päivisin hän teki töitä siivoojana siellä sun täällä, mutta iltaisin tai öisin hänen työnsä oli aivan jotain muuta. Lapsista minä olin ainut, joka tiesi pintaa syvemmälle mitä tämä äitimme toinen työ piti sisällään, ja minäkin vain siksi, että olin muita sen verran vanhempi. Mutta en ikinä, ikinä puhut äitini kanssa siitä. Sanotaanko näin, ettei kyseessä ollut mikään kahvipöytäkeskusteluaihe, ja ettei ollut ihme, että äiti oli niin monta kertaa tullut vahingossa raskaaksi; joka kerta eri miehen kanssa.

Luonnollisesti äitini tehdessä töitä lähes kellon ympäri, vastuu sisaruksistani ja arjen pyörittämisestä oli aika pitkälti minulla. Tätähän varoin visusti paljastamasta yhtään kenellekään.
Äitini oli sopinut päiväkodin työntekijöiden kanssa, että minä hakisin sisarukseni päiväkodilta aina silloin, kuin äiti ei itse ehtinyt, ja itse asiassa oli ennemmin sääntö kuin poikkeus, että juuri minä noudin sisarukseni päivän päätteeksi kotiin.

Saavuin tuttuun tapaan päiväkodin oville ja astuin sisään. Vedin sisään tuttua tuoksua, ja hetken aikaa vain kuuntelin silmät kiinni lasten iloista puhetta ja naurua. Kaipasin aikaa, jolloin suurin murheenaihe oli lempivärikynästä katkennut terä.
"Heippa Noel", nuori Miia-niminen nainen tervehti hymyä äänessään. Räväytin äkkiä silmäni auki.
"Eh, hei...Neeaa ja Enniä kaipaisin kotiin."
"Joo, niin tietenkin. Onko äitinne taas pitkään töissä?"
"Juu..."

Leikkihuoneen ovelta kurkkasi kahdet, pienen tytön kasvot. "Ei me haluta lähteä vielä kotiin", nuorempi murjotti.
"Te tulette huomenna kahdeksalta uudestaan", huokaisin, "mennään nyt vain kotiin."
Olin väsynyt 8 tunnin koulupäivän jälkeen, ja oikeasti olisin halunnut vain painua suoraan pehkuihin vapauduttuani ruotsin luokasta neljän aikaan iltapäivällä. Päivä oli ollut tarpeeksi raskas uuvuttamaan minut, vaikka tämä ei mitenkään poikennut normaalista: kuten sanottu, pyöritin perheemme arkea kuin sisarukseni olisivat olleet omia lapsiani.

Neea risti kätensä rinnalleen, ja Enni matki siskonsa elettä alahuuli pitkällä.
"Me halutaan että äiti tulee", tämä parkaisi.
Minun teki mieli hyppiä tasajalkaa ja vetää itse kunnon itkupotkuraivarit. En jaksanut tätä juuri nyt.
"Äiti ei ny tule", huokaisin yrittäen peittää tuskaa äänessäni.
Äiti ei ikinä tule, mieleni olisi halunnut jatkaa.
"Noniin, nyt tyttöset vaatteet päälle ja isoveljen matkaan", Miia puuttui tilanteeseen, ja ohjasi varovasti pikkusiskojani kohti vaatenaulakoita. Huokaisin helpotuksesta, kun kaksi lettipäätä alkoivat kiskomaan pihavaatteita päälle ilman enempää vastaanhangoittelua.