Ethän katoa pimeyteen

2. Samaa kaavaa

TONY

Auringon säteily pilkisteli ikkunani eteen vedettyjen verhojen välistä tavoittaen silmäni. Nousin istumaan sängyssäni ja siristelin silmiäni pyrkien suojaamaan niiltä äkilliseltä kirkkaudelta. Valon määrä kertoi päivän edenneen jo pitkälle aamupäivään.

Hapuilin kädelläni yöpöydällä lepäävää puhelintani ja samalla katsahdin seinäkelloon. Viisarit heilahtelivat jossain yhdentoista paikkeilla, ja puhelimeni vahvisti ajan; 11.08. Helvetti. En ehtinyt jahkailla tilannettani enempää, mutta tiesin jälleen uuden myöhästymisen lankeavan harteilleni. Minulla ei oikeastaan olisi ollut varaa ottaa niitä enää enempää, jos haaveilin joskus pääseväni kunnialla ulos oppilaitoksestamme.

Ei ollut minun vikani, etten pystynyt kunnolla nukkumaan öisin.

Vedin päälleni eiliset vaatteet, loin silmäyksen peilikuvaan ja haroin mustaa hiuspehkoani näyttämään hieman vähemmän mäyränpesältä. Tarve tupakalle oli helvetillinen, mutta tiesin, etten saisi taiottua siihen tarvittavaa aikaa mistään, joten koitin sulkea tietoisuuteni ulkopuolelle kehooni hiipivät vieroitusoireet.
Päähän sattui.

Saavuin koululle ruokavälitunnin aikana, ja pysähdyin pihaan luoden nopean silmäyksen ympärilleni. Jossain koulun pihaa koristavista puista raakkui varis, ja irvistin sen metelöinnille. Nyt sitä tupakkaa, kiitos. Lompsin verkkaisesti nurkalle, jossa tuttu porukka nojaili seinään ja jutteli keskenään.
"Kato, lyötiin vetoa että skippaat koko päivän mutta mutsis vissiin potki sut tänne?"
Katsahdin virnuilevaan poikaan, joka veti savua syvälle keuhkoihinsa ja kohotteli kulmiaan minulle.
"Anna rööki", murahdin ignooraten tämän sanat ja ojensin kättäni odottavasti. Aaron pyöräytti silmiään, mikä ilmeisesti oli porukan tyttöjen mielestä ihastuneen hihittelyn arvoinen suoritus, mutta nakkasi takkinsa taskusta tupakan.
"Vitunmoinen hedari", mutisin sytyttäen sen ja vetäisin sisääni myrkkyä keuhkojen täydeltä.

"Oot sitte muute kusessa", porukan toinen poika, Kasper, tokaisi tumpaten tupakkansa.
Kohotin tälle kulmiani odottaen jonkinnäköistä selvennystä. "Ihan ku en jo olis?"
"Koppelo veti kilarit, kun skippasit sen ruotsin sanatestin toistamiseen" toinen tytöistä, Amelie, naurahti kuivasti ja pyöritti tupakkaa sormiensa välissä.
Koppelo oli ruotsin maikka, tunnettu tiukasta opetustyylistään. Siitä, miksi se oli saanut lempinimekseen Koppelo, ei minulla ollut hajuakaan.

Annoin katseeni kiertää kaveriporukassani samalla, kun nikotiinin aiheuttama rentous levisi ympäri kehoani. Porukka koostui minun lisäkseni kahdesta tytöstä ja neljästä pojasta. Amelie ja Caisa olivat molemmat abeja, mutta Kasper, Aaron, Sebastian ja Atte olivat minun ikäsiä ja kipuilivat tällä hetkellä lukion toista oppivuotta lävitse. Porukkamme oli muodostunut ja hitsautunut yhteen jo ensimmäisen vuoden alussa, ja aika pian koko koululle tuli selväksi, että nimenomaan meidän porukkamme oli se, joka oppilaiden kesken niin sanotusti määräsi kaapin paikan. Varsinkin Atte oli tunnettu väkivaltaisuudestaan, eikä ketään juuri huvittanut joutua hänen silmätikukseen. Olimme jollain tasolla se suosittujen oppilaiden jengi, mutta en ollut varma, mistä suosio kumpusi, jos se oli lähinnä vaan pelkoa siitä, että saa turpaansa joltain meistä mikäli ei alistu meidän tahtoon. Monesti sitä tahtoa ei edes tarvinnut sanoa ääneen.

Aina välillä tuntui kuitenkin typerältä kutsua näitä ympärilläni olevia, oman elämänsä suhteen hukassa olevia nuoria, kavereikseni saatikka sitten ystävikseni. Olin ajat sitten rakentanut ympärilleni kivikovan suojamuurin, ja näytin itsestäni muille vain sen, mitä halusin heidän näkevän. Tiedän, että tällainen itsevarma, kylmä ja mistään mitään välittävä käytös aiheutti monissa ihailua, ja niin oli tapahtunut myös minun kohdallani.

Tosi asiassa minussa oli etenkin fyysisesti huomattavissa miljoona erilaista asiaa, joista jotain toista oltaisiin voitu alkaa kivittämään siitä sekunnista lähtien, kun tämä olisi astunut lukiomme ovista sisään. Jollain sisimmästä kumpuavalla auktoriteetillä tilanne oli minun kohdallani kuitenkin pyörähtänyt toisin päin, ja yhtäkkiä muut olivatkin minun tossun alla. Pyöritin porukkaa pillini mukaan, mutta tein sen sanattomasti. Minun ei tarvinnut käskeä ketään, minun ei tarvinnut käydä käsiksi kehenkään. Oman porukkani nuoret olivat minun vanavedessäni nousseet suosioon lukiossamme, vaikka minä olin meistä se hiljaisin ja syrjään vetäytyvin. Pysyttelin varjoissa ja annoin kaverieni sekoilla milloin minkäkin asian suhteen. Yleensä ne oli väkivaltaisia välikohtauksia koulun käytävillä tai pihamaalla, poissa sieltä minne opettajien valvova silmä olisi ylettänyt.

"Teen sen testin koulun jälkeen", sanoin havahtuessani ajatuksieni merestä takaisin kirpeään syysaamuun, tumppasin tupakan ja otin suunnan kohti sisätiloja.