Ethän katoa pimeyteen

11. Lupaus

NOEL
Kellon viisarit heilahtelivat varttia vaille seitsemässä, kun yritin selittää Eevalle mahdollisimman tarkasti, mitä Enni ja Neea söisivät iltapalaksi. Raapustin ohjeita paperilapulle sellaisella vauhdilla, että käteni oli krampata.

"Mulla on puhelin koko ajan ihan vieressä", lupasin siskolleni, joka katseli ohjelappua tarkoin silmin. "Soita heti, jos tulee jotain. Äitin pitäis olla kotona kymmeneltä, mutta voi olla, että mäkin ehdin kotiin ennen sitä."

Eeva nyökkäsi. "Mä pärjään kyllä. Eemil ja Noa osaa itse tehdä iltatoimet, mun pitää varmaan vaan ehkä muistuttaa sitten, kun niitä pitää alkaa hoitamaan. Ja Neea ja Enni on ollut tänään ihan hyvällä tuulella. En usko, että tulee mitään katastrofia."
Nyökkäsin siskolleni, kiskaisin takin päälle ja heitin repun selkään, ja painelin vauhdilla lokakuiseen iltaan.

Puistoon oli matkaa puolisentoista kilometriä ja sain harppoa ihan kunnon vauhtia, että ehdin paikalle tosiaan seitsemäksi. Oli jo pimeää, ja näin Tonyn istuvan penkillä katulampun valossa röökiä vetäen. Poika kohotti katseensa kun saavuin tämän viereen ja nyökkäsi pienesti. "Terve."

En tiedä, miksei se vaan motannut mua suoraan turpaan, sen verran äkäiseltä se oli puhelimessa vaikuttanut.

"Hei", vastasin ja mietin, pyytäisinkö vielä kerran anteeksi. Ennen kuin ehdin löytää sopivia sanoja, Tony tumppasi tupakan ja korjasi asentoaan nostaen oman tietokoneensa repusta syliinsä. "Aloitetaan heti niin päästään joskus poiskin. Oli vissiin aika hektinen tilanne sulla päällä."

En vastannut mitään, tuijotin vain katulampun valokeilan läpi alas leijailevaa koivunlehteä.
"Kyllä sä puhua saat", poika tuhahti näpyttäessään konettaan auki, "En mä oo sua turpaan vetämässä, vaikka vähän kyllä vituttaakin."
"Sori", päädyin lopulta huokaisemaan, "siinä iltapäivällä oli vähän kaikkea."
"Seelvä....Ettei vaan Atte ja kumppanit liittyis siihen jotenkin?"
"Mitä se sua liikuttaa?", sähähdin.
"Kuule, ei liikutakaan. En vaan keksi mitään muuta syytä, miksi helvetissä sä et ollut kello 12.00 siellä missä vittu sovittiin."

Tony vaikutti yhtäkkiä todella hermostuneelta, se puri huultaan ja liikahteli penkillä. Jotenkin aloin olla varma, että sen käytös johtui muustakin kuin siitä, että olin feidannut iltapäivän tapaamisen. Päähäni jysähti ajatus, että syy oli se, poika tiesi minun katselleen tätä useamman kerran kuluneiden viikkojen aikana ja luuli, että kenties tälläkin hetkellä kehittelin päässäni jotain fantasioita.

Vähän väliä Tony kuitenkin vilkaisi puhelintaan, kuin odottaen jotain. Kenties viestiä, kenties yhteydenottoa. En tiennyt. Tiesin vain, että yleensä tämän niin rento olemus oli tipotiessään pojan naputtaessa hermostuneesti tietokonettaan ja tiuskiessaan minulle vastauksiaan.

Minun teki mieli avata suuni, ja luvata, etten enää ikinä, koskaan enää edes vilkaisisi tähän päinkään, jos tämä niin halusi ja jos tämän olo siitä jotenkin helpottuisi.
Sydäntäni vihlaisi mahdollinen skenaario.

"Öm... Tota... Mä mietin että... ", takeltelin ja aloin katua sitä, että olin päättänyt mennä sanomaan yhtään mitään.
Tony kohotti katseensa minuun. "Ei tää oikeestaan susta johdu, jos siitä stressaat."
Oli kuin poika olisi lukenut ajatukseni.

Katsoin tätä äimistyneenä. "Hä?"
"Meidän joukkue on kusessa", Tony huokaisi sitten ja alkoi näprätä kaulallaan roikkuvaa metalliketjua. Katseeni siirtyi tämän sormiin, jotka pyörähtelivät kettingin ympärillä.
"Tänään olis pitäny ilmoittaa joukkue ja pelaajat turnaukseen. Viimenen päivä, ja meiltä edelleen uupuu se yks saatanan pelaaja."

Olisin kilometrienkin päästä pystynyt sanomaan pojan olemuksesta, että kyseessä oli oikeasti melko iso asia.
Tony päästi metallikorustaan irti ja risti kätensä rinnalleen nojaten penkin selkänojaa vasten. Hän katsoi eteensä ja pysyi hiljaa.

Koin pakottavaa tarvetta helpottaa pojan oloa. Niin suurta, etten yksinkertaisesti kyennyt enää vaan istumaan turpa ummessa siinä tämän vieressä.
"Ehkä mä voin sittenkin tulla?", sanat vain karkasivat suustani, eikä minulla ollut sydäntä enää vetää niitä takaisin, kun näin pojan koko olemuksen muuttuvan tämän ymmärtäessä, mitä olin juuri mennyt lipsauttamaan.
"Ihan totta?"

Ei helvetti.

"Enhän mä osaa pelata tai mitään... Mutta-", aloin sopertamaan, ja Tony kohotti kätensä keskeyttääkseen säälittävän änkytykseni. Kavahdin vaistomaisesti kauemmas, ja voin vannoa, että silloin varjo välähti pojan kasvoilla, mutta hänen ilmeensä palautui samassa sekunnin murto-osassa takaisin tämän laskiessa kätensä, enkä ehtinyt prosessoida tilannetta päässäni yhtään sen pidempään.

"Osaatpas. Mä olen nähnyt. "
"Mutta, mutta-"
"Meillä on treenit tiistaisin ja lauantaisin aamupäivällä, torstaisin iltapäivällä. Eli huomenna olis aamusta. Tuu heti paikan päälle ja tee selväksi, että sä kuulut joukkueeseen."
Laskin katseeni ja tuijotin jalkoihini. En kehdannut sanoa, että aika ei taaskaan olisi minun aikataulutettuun elämääni sopiva.

"Sulla on vissiin jotain muuta?"
"Mun pitää pitää huolta mun sisaruksista. Äiti menee töihin", huokasin kun en jaksanut valheitakaan alkaa vääntämään.
"Sulla ei oo isää?"
"Ei."
"Okei."

Tovin vain istuimme hiljaa penkillä. Kaksi poikaa, jotka koittivat painia omien elämien ongelmiensa kanssa. Emme kumpikaan tienneet toisistamme juuri mitään, mutta omasta puolestani pystyin sanoa, että olisin kuollaksenikin halunnut tietää Tonysta ulkokuorta syvemmälle. Tutustua poikaan. Minulla olisi ollut miljoona kysymystä, joista yhtäkään en uskaltanut lausua ääneen.

Hääräsimme projektin parissa pitkälle iltaan. Kello oli jo puoli yksitoista, kun vihdoin päätimme lopettaa.
"Saitko sä... Ilmotitko sä nyt siis mut mukaan... Siihen säbäjuttuun?", varmistin kun aloimme keräilemään tavaroitamme. Kaikkialla oli jo pilkkopimeää ja ainoastaan katulamppujen rivi valaisi penkkiä ja tietä puiston vieressä.

Tony katsoi minuun, ja automaattisesti laskin katseeni maahan paeten tämän tummanruskeita silmiä. "Joo", poika vastasi, "rupesitko jo katumaan?"
"En... Mä vaan... Tai, ei mitään", mumisin, kun en onnistunutkaan löytämään oikeita sanoja.
"Okei?"
"Jatketaan tiistaina", sanoin ja suljin reppuni vetoketjun.
"Tota, tiistaista puheen ollen. Aamulla olis ne säbätreenit. Mahtuisko mitenkään sun aikatauluun?"

Minun teki mieli lysähtää penkille ja valua siitä maahan lehtikasaan kasvot edellä. Voisinpa nyt hommaan lupauduttuani vaan mennä suoraan siihen turnaukseen jättämällä väliin kaikki helvetin treenit. Minua ei kauheasti innostanut Aten tai Sebastianin eikä sen kummemmin Aaronin tai Kasperinkaan kanssa ylimääräisen ajan viettäminen.
En muutenkaan ollut mitenkään itsevarma salibandytaitojeni suhteen, ja he saisivat vain miljoona syytä lisää iskeä naamaani uusia ruhjeita, joita pitäisi taas olla selittelemässä yhdelle sun toiselle.

Jälleen kerran Tony vaikutti näkevän suoraan lävitseni. "Kuule. Sun olis korkee aika ruveta vähän puolustamaan itteäs", se sanoi.
Purin huultani ja yritin olla räjähtämättä. "Niinku miten? Vittu yks neljää vastaan vai?!"
"Se, että sä et pistä ollenkaan vastaan ei auta sua millään tavalla. Toi touhu tulee menemään pahemmaksi, jos et pian muuta toimintaas."

Vittu minunko syyni se sitten on?

"Se, että mä edes sanon vastaan jotain aiheuttaa sen, että turpaan tulee viis kertaa kovempaa kuin sillon, jos vaan pysyisin naama ummessa. Suoraan sanottuna mua ei hirveästi haluta ottaa selvää mitä tapahtuu, jos mä seuraavalla kerralla mottaan Attea takas."
"Kannattais yrittää", Tony sanoi hiljaa. Katulampun valossa pojan ilme oli vakava.

"Ei vittu kannata", älähdin, nostin repun selkääni ja aloin harppoa pois puistosta, pois Tonyn polttavan katseen alta. Tunsin, kuinka sen silmät porautuvat selkääni kiitäessäni pois tilanteesta, mutta yritin olla välittämättä. En edes kääntynyt sanomaan tälle mitään hyvästelyiksi, painoin vain pitkin hämärää katua sellaisella vauhdilla, että itse Leonid Spirin olisi ollut kateellinen.