Ethän katoa pimeyteen

3. Yllätetty

TONY
Kellon viisarit liikahtivat iltapäivä kahteen, ja nousin paikaltani matikan luokan perältä. "Varaudu siihen, et se hirttää sut", Atte räkätti kun keräilin tavaroitani laukkuun.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun jäin koulun jälkeen uusimaan juuri Koppelon pitämiä testejä. Kielet eivät olleet vahvuuteni, ja jotenkin aina ajauduin tilanteeseen, jossa yritin välttää heikkoa taitotasoani testaavia kokeita lintsaamalla, mutta jotka minun oli silti joka tapauksessa jossain vaiheessa tehtävä. Yleensä homma vain kusi pahemmin käsiin tällä keinolla.

Koppelon luokka sijaitsi lukion alakerrassa, ja minusta tuntui, että joka ikinen kerta luokkaani astuessa siellä leijui homehtunutta, 1800-luvun kartanoa muistuttava haju. En olisi muutenkaan yllättynyt, vaikka Koppelo itse olisi 1800-luvulta asti ja jotenkin päätynyt vielä 2020-luvulla opettamaan teineille ruotsin kielen perusteita.

Homekartanon haju ei enää päässyt yllättämään minua, kun astuin kynnyksen yli luokkaan, mutta sen sijaan yllätyin huomatessani, etten ollutkaan siellä yksin. Luokan perällä kyyhötti liian suureen huppariin piiloutunut poika, jonka tunnistin välittömästi:
Noel otti lähes päivittäin turpaan jengiltäni.

Viimeisin mustelma pojan poskesta ei ollut ehtinyt haalistua mihinkään, ja hieman mustelman yläpuolella tämän säikähtäneiden silmien katse kohtasi omani. Viime kertainen väkivalta tätä kohtaan oli johtunut täysin samasta syystä, kun kaikki edellisetkin kerrat, joita oli reilu vuoden aikana ehtinyt kerääntyä aika helvetin paljon.

Alustavasti voin kertoa, että tässä tuppukylässä homofobia eli ja voi hyvin.

Väkivalta alkoi erään syyskuisen iltapäivän liikuntatunnin jälkeen lukion ensimmäisen vuoden alussa. Oltiin liikuntaporukalla tultu pukuhuoneisiin ja tehtiin sitä mitä pukuhuoneissa nyt yleensä tehdään, vaihdettiin vaatteita ja käytiin pesaisemassa enimmät hiet pois.

Muistan elävästi sen hetken, kun Atte ryntäsi ahtaassa tilassa Noelin ohitse yökkien mennessään. "Hyi vittu täällä on hintti", Atte rääkäisi koko pukuhuoneelliselle teinipoikia, ja heitti juomapullollaan Noelia suoraan otsaan. Kaikkien katse tässä vaiheessa oli luonnollisesti Noelissa, mutta se, mikä aiheutti järkytyksen, näkyi hänen haarojensa välissä.
Jokainen tietää, että ei se aina katso aikaa tai paikkaa, mutta sanotaanko vaikka näin, että Noelilla otti eteen aivan helvetin väärässä paikassa helvetin väärään aikaan.
Sen jälkeen sitä ei enää ikinä jätetty rauhaan asian suhteen.

Faktahan tosin oli se, ettei kukaan tiennyt oliko se oikeasti homo, mutta kuten sanottu, jotkin asiat vaan tapahtuvat helvetin huonolla hetkellä. Lähtökohtaisesti minua ei kuitenkaan jaksanut vittujakaan kiinnostaa, saiko joku kiksejä kyrvistä vai pilluista tai vaikka molemmista. Toisaalta ei minua sen koommin kiinnostanut myöskään asettua puolustamaan niitä, jotka eivät sitä itse saaneet itsensä puolesta hoidettua.
Noel oli yksinkertaisesti sanottuna jengini suosituin leikkikalu, jota käyttää sekä väkivallalla huvitteluun että kaiken paskan olon purkamiseen. Minä en ollut kertaakaan häneen koskenut, mutta sanotaanko vaikka näin, että muut jengini pojat huvittelivat kyllä minunkin edestä, eikä minua suoraan sanottuna kiinnostanut ottaa sitä huvia heiltä pois, vaikka uskoisin minulla olevan kyllä siihen valtaa.

Lähestyessäni pulpetteja Noel näytti siltä, että se painui kasaan valehtelematta 15 senttiä, ja sen kasvot katosivat miltei kokonaan hupparin hupun ja kauluksen uumeniin. Istahdin mahdollisimman kauas siitä, koska vaikutti siltä, että minä hetkenä hyvänsä se oikeasti vaan valahtaisi tuolilta lattialle ja katoaisi johonkin maan uumeniin.

Aika pian Koppelo saapui luokkaan, ja se virnisteli viiksiensä takaa pahaenteisesti. "Voi pojat kuulkaas, nyt pääsettekin hommiin", se myöhäili ja hieroi pulleita käsiään yhteen miettiväisenä, "tämänpäiväistä testiä ei ehkä olisi kannattanut skipata." Kohotin vanhalle, kasaan painuneelle opettajalle kulmiani, sillä nyt näytti siltä, että se oli jotenkin herännyt uudestaan eloon, seisoi ryhdikkäänä ja virnisteli taukoamatta.
"Onneksi teitä on kaksi, niin saatte hoitaa tämän yhdessä."
Koppelo harppoi pöytänsä taakse ja kaivoi jostain sen laatikon uumenista kasan papereita. Pystyin välimatkankin päästä haistamaan ummehtuneen lehahduksen, joka tulvi luokkaan papereiden myötä. "Täältä joltain ne löytyy...juu, tuossa ja tämä tästä, nääin", Koppelo virkkoi maireasti ja pläräsi paperinippua sormissaan. "Kas tässä, pohtivan esseen perusteet, ja ahh, ruotsiksi sitten koko homma!" tämä säteili kuin asia olisi ollut aplodien ja hurraa huutojen arvoinen juttu.

"Mikä vittu?", älähdin ja tuijotin pöydällä lepäävää paperipinoa epäilevänä.
"Teette Noelin kanssa yhdessä pohtivan esseen ruotsiksi valitsemastanne aiheesta", Koppelo virnisti ja löi kätensä yhteen, "Ja lopuksi esittelette valmiin työn minulle. Valmistautukaa saamaan homma esittelykelpoiseksi 4 viikon aikana. Eikä yhtään mitään mutinoita sitten", tämä lisäsi nähdessään ilmeeni, joka kertoi motivaationi puutteesta varmaan tarpeeksi selvästi.
"Suosittelen aloittamaan heti. Minä menen nyt kahville, älkää tuhotko luokkaani sillä välin", Koppelo tokaisi, kääntyi kannoillaan ja hyllyi luokasta pihalle.