It's not your job to save me - Blind Channel Oneshots

Pieni tuike silmissä - Joonas x Niko

Joonas pov.

Kyllä mä tiedän, että tein jotain väärin. Mutta mitä? Kerro minulle, miksi. Enkö mä ollut riittävä. Enkö mä riittänyt sulle. Mitä mun ois pitänyt olla enemmän, jotta mä olisin sulle kelvannut? Mitä mun ois pitänyt tehdä? Kerro mulle. Mä voin muuttua. Mä voin olla mitä tahansa sä haluat mun olevan.

Tavallaan mä näin sen sun silmistä. Sitä pientä tuiketta ei enää ollut. Mutta eikö sen voisi kasvattaa takaisin. Mä tarvitsin sua, ja tarvisten edelleenkin.

Mä tarvistin sua, kun mä olin kännissä matkalla kotia.

Mä tarvistin sua, kun en löytänyt sitä mitä etsin.

Mä tarvistin sua, kun keikka jännitys iski.

Mä tarvistin sua, kun koti-ikävä kolisi mun luissa asti. Sä olit mun koti

Mä tarvitsin sua.

Mä tarvitsen sua nyt, kun itken silmät päästäni. Ja ainoa mitä mietin on sinä Ne sun kirotun kauniit silmät. Ne jotka katsoi mua aikoinaan niin rakastavasti. Mä en koskaan ollut tuntenut mitään tällaista, jota tunsin, kun olit minun.

Enkä mä koskaan ole tuntenut mitään tällaista, kun et enää olekaan minun.

Niko <3

Joonas: Pliis tuu tänne.

Niko: Mä en voi. Sä tiedät sen.

Joonas: Vielä tän kerran

Niko: Älä elättele sitten mitään toiveita.

Joonas: Kiitos.

Ei mun ois pitänyt laittaa viestiä. Laitoinpahan siltiä. Koska mä halusin... että se pysyis tässä mun vieressä vielä. Vaikka se oli sanonut tuhansia kertoja, että me ei enää vaan voida olla sitä, mitä me oltiin ennen... mä toivoin sitä. Ehkä tämä kerta olisi erilainen. Ehkä me voisimme vielä kokeilla, millaista se oli ennen. Rakastua vielä kerran. Saada se pieni tuike sinun silmiisi. Mun silmissä se oli ollut koko tän ajan.

Ovi avautuu, ja näen sinut. Ja sinä minut. Katselemme toisiamme. Olemme vastakohdat. Sinä katsot minua säälivästi, mutta niin... päättäväisesti. Ja noissa silmissä ei näy mitään siitä tuikkeesta. Alan itkemään. Se sattuu. Se sattuu ihan vitusti. Istut viereeni, ja silität selkääni.

"Anteeksi. Pitäskö mun vaan lähteä?" kysyt. Se on viimeinen asia, minkä haluan sinun tekevän.

"Ei! Jää vielä hetkeksi, pysy vain siinä", sanon itkuni lomassa. Niko huokaisee, mutta ottaa paremman asennon, ja silittelee minua vahvoilla käsillään... jotka vielä joskus olivat minun.

"Mä oon pahoillani siitä, etten ollut tarpeeksi. Älä jätä mua. Mä haluan sut tänne... mun kanssa", sanon avuttomasti. Jokaisesta tavusta. Jokaisesta kirjaimesta huokuu se, kuinka avuton olen ilman sinua... kuinka riippuvainen olen sinusta.

"Joonas...", tuo sanoo jotenkin... en minä tiedä lopullisesti. Se särkee minut. Uudelleen ja uudelleen. Sinä et tarvitse minua. Sinä et halua minua. 

"Älä sano", pyydän tuolta. En halua kuulla sitä sinulta. Tiedän sen. En halua kuulla totuutta.

"Mä vaan... se rakkaus mitä mulla oli sua kohtaan, se on...", aloitat.

"Älä sano! Mä tiedän, älä kerro sitä mulle. Mä tiedän", sanon. Tiedän, että hänen rakkaus on kadonnut. Kuin pieni pisara suureen valtamereen.

"Ei tämä ole minullekaan helppoa. Ei oo helppoa katsoa sua, kun sä kärsit. Sä oot mulle tärkee vieläkin. Et vaan enää siinä mielessä", Niko sanoo. Kyllä mä sen tiedän. Ei tää oo helppoa meille kummallekaan.

"Mitä mä tein väärin", kysyn pienellä äänellä. Tuntuu hiirtäkin pienemmältä. Ehkä minä olen nyt se vesi pisara valtameressä.

"Et sä tehnyt mitään väärin. Se rakkaus on kadonnut. Mun osalta", Niko sanoo. Sen kuuleminen murtaa minut. Ainakin jollain tasolla. Hengityskyky on kadonnut. Tiedän, että olen heikko. Ei sitä tarvitse kertoa.

Sitten sinä lähdet. 

A/N

Ookoo täst pidän jollain tasolla<3