It's not your job to save me - Blind Channel Oneshots

Taivas palaa - Joonas x Niko

Niko pov.

"M-mä rakastan sua", tuo sanoo heikosti. Yritän tavoitella puhelinta, kun hän alkaa vapista hullun lailla. Nyt tarvitaan joku. Puhelimessa ei ole akkua. Paniikki alkaa virrata sisälläni.

"Ei ei, Joonas. Älä", pyydän mutta hän ei edes kuuntele

"Mä suojelen sua tuolla ylhäällä", hän lupaa heiveröisellä äänellä. Sisälläni heittelee ja kosketus mihinkään järkevään ajatukseen on kaukana.

Mitä vittua mä teen. Käteni liikkuvat hänen kehollaan kuin etsien vastausta. Järkytys ja paniikki mylläävät kehossani, ja järki on kaukana poissa. Hän katsoo minua. Katsoo ja vapisee, kuin haluaisi tallentaa jokaisen yksityiskohdan kasvoistani pysysti mieleensä. Kaikki tuntuu niin lopulliselta. Mua pelottaa. Mua pelottaa ihan saatanasti. Ei se nyt voi mua jättää. Ei nyt kun kaikki on niin hyvin. Ei nyt, kun me just ostettiin yhteinen kämppä. Ei nyt kun me molemmat oltiin niin vitun onnellisia.

"Nyt et kuole! Mä tarvitsen sua!" huudan. Itkettää. Oksettaa. Pelottaa. Joonas hymyilee. Ja se on pelottavinta mitä koko iltana on tapahtunut. Koska tuosta hymystä näkee, siitä näkeee että se lähtee ihan kohta pois mun luota. Sattuu. Joka paikkaan. Katson Joonaksen hymyä. Hän sulkee silmänsä.

Vapina hänen kehossaan loppuu. Maailma jähmettyy siksi hetkeksi. Ei ole käsitystä ajasta, tai muutakaan maallista. On tämä hetki, ja muu on kaukaista sumua. On hiljaista. Liian hiljaista. Katson rakastani ymmärtämättä mitään. Kokeilen sykettä.

Ei mitään.

Ja silloin taivas syttyy palamaan. Aurinko nousee pilvien takaa, ja koko maailma täyttyy punertavaksi. Jokainen paikka on eri punaisen sävyä ja se näkyy isoista ikkunoista. Taivas syttyy palamaan ja jokainen sävy heijastaa punaista. Koko maailma on tulessa. Katson hänen kasvojaan, sitten punaista taivasta, ja ensimmäinen kivun aalto heittää minut suoraan karikolle ilman pelastusliivejä.

Joonas todella on kuollut. Poissa. Ikuisesti.

Katson taivasta. Istun hiljaa. Kyyneleet ovat loppuneet. Nekin ovat liian järkyttyneitä. Katson häntä. Mun rakasta. Mun pelastusliiviä. Mun omaa sielunkumppania. Sä lupasit olla ikuisesti mun...

Ja mä vaan jotenkin tiedän, että mä en tuu pääsemään yli. Tai löytämään ketään hänen kaltaistaan. Koska Joonasta ei enää ole.

Sinä hetkenä mun elämä muuttui lopullisesti.

—

Kuusi vuotta eteenpäin.

Istun laiturilla. Yksin. On oikeastaan aika kylmä. Ainoastaan toppatakki, ja ohut viltti suojaa mua kylmyydeltä. Tää on kai tän päivän ensimmäinen hetki kun saan olla yksin.

Jätkät on pitänyt mut koko päivän liikkeessä, mutta ei ne oo saanut sua mun mielestä, vaikka ovat kyllä yrittäneet. Juoksuttaneet koko päivän sinne sun tänne. Mutta en mä voi unohtaa meidän vuosipäivää. Enkä sitä tuskaa joka siitä aina seuraa.

Veden päällä on tanakka jää, ja sen yläpuolella heleä lumikerros. Katson taivaalle, joka on pilvinen. Tumma ja inhottava.

Yksinäinen kyynel tippuu mun poskelle. Annan sen olla siinä, ja lopulta se jäätyy samaan paikkaan.

Yhtäkkiä lämmin tuulenvire sujahtaa mun läpi. Mä tunnistan sen. Mä tiedän. Täällä on joku.

"Joonas", kuiskaan taivaalle, ja yhtäkkiä se syttyy palamaan. Aurinko nousee talvisen maiseman ylle ja lumi heijastaa punaista. Ilon sekä tuskan aalto järisyttää mua. Mun rakas on täällä. Mun kanssa. Muttei koskaan mun kanssa.

"Mulla on niin kova ikävä sua", sanon itkien taivaalle. Lämmin virtaus tulee mun luokse ja kietoo mut syleilyynsä. Ja mä muistan täsmälleen. Hänen hajun, erikoisen mutta ihanan naurun, tavan peittää minua sylissä. Mä muistan kaiken niin elävästi, että tuntuu kuin hän olisi edelleen täällä. Hengittämässsä samaan ilmaa kanssani.

Avaan silmäni, ja katson punaiselle taivaalle.

"Mäkin rakastan sua. Edelleen", sanon.

A/N

Tää ny oli tämmönen