It's not your job to save me - Blind Channel Oneshots

Tuun takas - Joel

Joel pov.

Ja taas. Ei oo eka kerta. Mä en halua katsoa sun silmiä, kun sä naurat. Kun sä naurat mulle. Silti mä tiedän täsmälleen, miltä sä näytät. Miltä näyttät juuri nyt, kun valmistaudut pamauttamaan minua nyrkillä naamaan. Ja siinä sinun tutut rystyset ovat. Kovalla voimalla painautuneet mun silmäkuoppaan. Vittu kun sattuu. Helvetti. Luulisi jo, että olen tottunut tähän kipuun... niin usein se minua kohtaa.

Ja uudestaan. Nyrkki tällä kertaa vasempaan poskeen. Vittu. Katson sinua uhmakkaasti. Vaikka olet murskannut itsetuntoni palasiksi, joita on vaikea -varmaan mahdoton- korjata, uskallan katsoa sinua silmiin. Kyyneleet yrittävät pyrkiä esiin, mutta nielen ne takaisin. Viimeinen asia, jonka haluan niille näyttää on se, että ne asiat, mitä ne tekee sattuu.

Mutta rehellisesti. Ne sattuu, mietin, kun olen taas jälleen kerran jätetty yksin. Hakattuna. Nolattuna. Ja ainoa asia, mikä mielessäni pyörii on nauru. Mä kuulen uudelleen ja uudelleen, kuinka ne nauraa mulle. Nauraa sille, että minut hakataan. Nauraa sille, että mua sattuu, sekä henkisesti, että fyysisesti. Loppujen lopuksi, mä haluaisin tietää, miksi ne nauraa. Ihmiset nauraa yleensä, kun niillä on hauskaa. Onko mun satuttaminen niistä hauskaa, samalla tavalla, kun joidenkin mielestä vitsit on hauskoja.

Nousen maasta. Joka paikkaa vihloo. Perse kun sattuu. Eikä tämä ole edes pahin kerta. Onneksi hakkaaminen ei ole jokapäiväistä. Vittu. Mä haluun vaan pois. Mä haluun pois kaikesta siitä, mitä on haukuttu niin paljon.

Pois mun kropasta. Hujoppi. Ruma. Kukkakeppi.

Pois mun ajatusmaailmasta. Friikki. Typerä. Raskas.

Pois mun vaatteista. Liikaa mustaa. Bändipaidat on kuraa.

Pois mun musamausta. Rock ei oo se juttu. Vitun Linkin Park.

Pois minusta.

Outo Runkkari Typerä

Läski Heikko Kusipää. Outolintu

Idiootti

Imbesilli
Hullu Ruma Hintti Juntti. Ärsyttävä

Sika Nössö

Vitun paska ihminen

Sellasta paskaa mä sain kestää joka päivä. Ja tiiätkö, mulla on vanhemmat, jotka on aina sanonut, että minä riitän, ja oon hyvä just sellaisena, mutta joka kerta, kun mä palaan koulusta, se on mulle yhtä totta kuin joulupukki. On vaikea nähdä itseään hyvänä, kun kukaan muu ei sua sellasena näe. On vaikea uskoa itseensä, kun on ainoa, joka niin tekee.

Kävelen kotia kohti. Katson ympärilleni. Näen sinut. Ilman porukkaasi. Olet heikompi, kun olet yksin. Haluaisin mennä hakkaamaan sinut. Tehdä sinulle edes kerran niinkuin sinä olet tehnyt minulle. Sinä tiedät, että voisin tehdä sen. Näen sen sinun silmistäsi.

En kuitenkaan tee sitä. Vittu, en minä mikään hyvä ihminen ole. Ehkä minä en vain koe sitä tarpeelliseksi. Annan sinun katsoa tekemisiäsi. Minun mustaa silmääni. Haavoja, jotka ovat tulleet kasvoihin sinun ansiostasi.

Mutta sinä et näe sitä haavaa... niitä haavoja, jotka satuttavat eniten. Niitä, joita ei edes aika paranna. Ne jotka ovat ikuisesti tatuoitu sisimpääni. Ne haavat, jotka tulevat kurkkua kuristavan tunteen kanssa. Ne haavat, joka ui esiin yön pimeinä tunteina. Ne haavat, joita ei voi koskaan parantaa.

Käännän katseeni pois sinusta. Ihmisestä, jota vihaan toisiksi eniten koko tässä koko vitun maailmassa. Ihminen, joka on saanut oloni niin paskaksi. Ihminen, jonka tulen vielä näkemään 90-vuotiaana painajaisissa.

Mutta mä olin jollain tasolla ylpee itsestäni. Koska mä nousin aina takaisin. Vittu joka kerto, kun mut hakattiin, mä nousin takaisin... no sen jälkeen mä sain yleensä vaan uudelleen nyrkin silmään. Mutta ainakaan mä en luovuttanut. Joka kerta, kun sä potkit mua, kun mä olen maassa, mä nousen, ja oon askeleen lähempänä sitä kruunua, joka mulle ehkä joskus annetaan. Ja se kruunu mulle on varmasti musassa. Ehkä joku päivä mulla on bändi, jonka mä kanssa mä vedän New Yorkin headlinen, ja pääsen laulamaan täysillä yleisön mukana.

Näine ajatuksine mä kävelin kotia.

Koska mä oon tulossa aina vaan takaisin.

Mitä tahansa mulle tapahtuukin.

Mä tuun takas.