It's not your job to save me - Blind Channel Oneshots

Mä rikoin - Olli x Aleksi

Aleksi pov.

Tiedätkö, kun saat flasbakkejä, joita et haluaisi saada. Saat ne silti. Yrität estää niitä. Mutta se ei onnistu. Ja oikeastaan tiedät, miksi ne fläsärit tulevat. Tiedät, mutta et haluaisi tietää. Saat niitä, koska edelleen osa sydämestäsi -se rehellinen, kaipaava- osa haluaa saada niitä. Haluaa saada muiston sinusta.

"Aleksi", Olli huutaa eteisestä. Eikö hänen pitäisi lähteä jo sinne pyöräilemään.

"Niin, jäikö jotain?" huudan takaisin, ja lähden eteistä kohti. Näen tuon toivottoman hyvännäköisen poikaystäväni. Hymyillen jään nojanmaan ovenkarmiin. Olli alkaa hymyillä heti kun astun hänen näkökenttänsä. Olisin valmis hänen puolestaan vaikka valmis kiipeämään korkeimmalle vuorelle. Tekemään mitä vain.

"Ei jääny. Halusin vaan nähdä sut vielä", Olli sanoo. Hymyni levenee. Ihana. Menen hänen syliinsä, ja painan pääni hänen olkapäälleni. Olli pusuttelee minun päätäni.

"No nyt näit. Riittääkö?" kysyn Ollilta, ja toivon, ettei riitä. Haluan olla vielä hänen kanssaan. Haluan olla ikuisuuden hänen kanssaan.

"Ei... ehkä mä jään tänne. Vitut pyöräilystä, tehdään hyvää ruokaa kahdestaan, korkataan se punaviinipullo, katsotaan yhdessä leffa, mennään saunaan, mä pesen sun hiukset sillä hyväntuoksuisella saippualla, mennään sänkyyn, söpöillään pari tuntia, ja lopuksi nukahdetaan sylitysten", Olli selittää hymyillen.

"Sopii", sanon, ja painaudun tuon olkapäätä vasten tiukemmin. En halua koskaan lähteä tästä.

Tuolloin asiat oli vielä hyvin. Sitten mä paskoin ne.

"No mutta entä jos fanit saa tietää meistä?!" huudan Ollille itku kurkussa.

"Ei ne vittu saa! Kuinka vaikeeta se on ymmärtäää!" Olli karjuu. Mä en pysty tähän. Tää on kamalaa. Haluun pois.

"No ne voi saada! Vittu, ootko sä nähny Tiktokissa niitä meistä olevia videoita? Ihmiset tajuaa. Ennemmin tai myöhemmin!" huudan. On meillä ollut riitoja aikaisemminkin, mutta tää on jotain uutta.

"Vitut videoista. Ei niillä mitään todisteita ole! Koita rauhottua", Olli huutaa mulle kurkku suorana. Sori naapurit.

"No kohta on! Jossain vaiheessa me pussataan studiolla, ja Porko on kuvaamassa. Koska se  on tyhmä, se laittaa sen instaan, ja kaikki kuolee", huudan, ja ensimmäiset kyyneleet valuvat poskillani.

"Niko ja Joonas pussailee koko ajan eikä mikään ole muuttunut!" Olli karjuu.

"Sä tiedät, ettei se oo sama asia", sanon kyynelten valloittamalla äänelläni.

"Aivan vitun sama. Mitä aattelit tilanteelle tehdä? Erota vai?" Olli kysyy kylmästi. Mietin hetken. En mä erota halua tän takia. Vai haluanko. Pudistan epävarmasti päätäni. Olli tulee mun luokse, ja ottaa mut haliin.

"Ei riidellä enää, jooko?" hän kysyy. Ja mä nyökkään.

Mutta me riideltiin. Me riideltiin ihan vitusti. Kohta aiheet ei ollut enää vain faneissa. Me alettiin syyttelemään toinen toisiamme kummallisista syistä. Studion ilmapiiri oli joka toinen kerta kireä. Ja se oli meidän syy. Lopulta me tajuttiin, että me ei voida jatkaa näin. Ja me erottiin.

Mä olen ihan paskana siitä.

Tottakai mä olen.

Hän oli syy miks mä hengitin.

Korjaan:

Hän on syy miks mä hengitän.

Hänen takia mä vaikka kiipeäisin korkeimmalle vuorelle, ja uisin joka valtameren. Ollin takia, Ollin vuoksi mä olisin valmis vaikka kuolemaan. Ja silti mä päästin sen. Pois. Silti se on jossain muualla, ja mä toivoisin, että se olisi edelleen tässä. Mun sylissä. Kertomassa sen rakkautta.

Voi mitä mä tekisinkään siitä hyvästä, että olisit taas tässä. Mun tukena. Mun vieressä. Ja että mä voisin olla sun tukena. Sun vieressä. Mä haluun takas sut. Mä haluun takas Ollin. Mun ikioman pikku Ollin.

Jos vaan mä voisin kääntää kelloa taaksepäin. Mä eläisin joka tunnin, joka sekunnin uudestaan. Nauttien niistä. Mä pitäisin sut turvassa maailmalta käsieni suojassa. Ei ne oo vahvat, ne ei pysty ihmetekoihin, mutta Ollin mä pitäisin turvassa hinnalla millä hyvänsä. Mä varmistaisin, että valo voittaa pimeyden. Koska me oltiin valo. Tai sitten sä vaan olit. Mun valo. Mun elämän kohokohta. Asia jonka takia taistella.

Sä olit mun tulkki maailmalle.

Sä olet mun syy.

Syy tehdä. Elää.

Mä en halunnut taistella. Mä en jaksanut itkeä, surra Mä olin liian väsynyt odottamaan. Mä vaan olisin halunnut, että sä tulisit. Ovesta tupsahtaisit. Mä tarvitsen sua nyt. Niin paljon. Niin helvetin paljon.

Mun kädet tärisee. Niistä vuotaa verta. Kipua ei tunnu fyysisesti, mutta henkisesti se on sietämätöntä. Silmistä vuotaa kyyneleitä. Mun sydän pirstoutuu. Hitaasti. Ja kiduttavasti. Sinne tulee viiltoja. Mun sydän itkee verta samalla tavalla kuin mun kädetkin. Mun järki katoaa.

Ja mä tarvitsen sua. Tänne. Just nyt.

Korjaa se, minkä mä rikoin.

A/N

Whuu, tää oli nut vähä raskaampaa tekstiä. Ehkä ensluku vois olla vaikka söpöilyä