Potestas: Valta

Luku 13: Treffit

Kun kirkaskuu koitti, ensimmäisen vuoden opiskelijoilla alkoi kuukauden loma. Oli kulunut noin kaksi viikkoa siitä, kun olimme käyttäneet viikonlopun nuuskimiseen. Samana iltana, kun olimme käyneet vuoristossa, huomasin sängylläni uutisen, jossa oli kerrottu kissan kokoisilla kirjaimilla uudesta käänteestä. Onneksi meistä ei ollut kerrottu mitään, vaikka tämä hieman Illuusiaa sapettikin. Olimme sen jälkeen käyttäneet kaiken vapaa-aikamme ulkona yrittäen löytää jonkin vihjeen tästä salaperäisestä naisesta. Valitettavasti me, sen paremmin kuin vartijatkaan, emme löytäneet mitään.

   Istuin perjantain viimeisen tunnin jälkeen ruokalassa. Pian ystäväni liittyivät seuraan. Olimme päättäneet loman alun kunniaksi juhlia hieman ja tilasimme herkkuja pöydän täydeltä. Pitkästä aikaa me vain nautimme. Olin tietämättäni kaivannut tällaista.

   "Tuo kaveri tuolla katsoo sinua. Hän taitaa tulla tänne", Leonid, joka istui vieressäni, kumartui sanomaan. Vilkaisin hänen nyökkäämäänsä suuntaan ja äännähdin epätoivoisesti. Amadeus käveli meitä kohti. Hänestä huokui päättäväisyyttä ja ihastumista sekä ensimmäistä kertaa myös jännitystä, ja tiesin, että hän haluaisi pyytää minua ulos. Nousin pöydästä ja kävelin ulos ruokalasta. En halunnut kenenkään kuulevan väistämätöntä keskusteluamme.

   "Claire!" Amadeus huikkasi hetken kuluttua. Käännyin ympäri ja pysähdyin odottamaan.

   "Hei!" sanoin innottomasti.

   "Onkohan sinulla iltapäivälle jotain tärkeellistä tekemistä vai olisiko sinulla aikaa lähteä kanssani kahville tai mistä ikinä pidätkään?" hän kysyi.

   "Olen vapaa", totesin syvään huokaisten.

   "Loistavaa! Näemmekö ulko-oven edessä muutaman tunnin kuluttua?" hän ehdotti innoissaan. Tämä sopi minulle. Hän hyvästeli minut ja lähtiessään pussasi minua poskelle. Katsoin järkyttyneenä hänen peräänsä ja kävelin jäykästi takaisin ystävieni luokse. Mihin olinkaan suostunut? Ystäväni katsoivat minua naureskellen ja käskin heidän sulkea suunsa (enkä mitenkään kovin kaunein sanankääntein).

* * *

   Hieman ennen kolmea kaivoin vaatekaappiani ja päädyin valitsemaan jonkinlaisen valkovioletin paidan ja mekon sekoituksen sekä valkoiset housut. Olin rakastunut ballerinoihin niiden mukavuuden takia, joten sujautin violetin parin jalkoihini. Koitin myös saada hiukseni kuriin, mutta lopulta ne päätyivät hieman hapsottavalle letille. Uskoin, että Amadeus olisi halunnut minun käyttävän hänen antamaansa pinniä, mutta se oli niin huomiota herättävä, että jätin sen suosiolla kylpyhuoneen pöydälle.

   Ravasin kiireesti portaat alas ja huomasin, että Amadeus oli jo odottamassa minua oven edessä. Hänen ilmeensä kirkastui, kun hän näki minut, ja hän tarjosi minulle kättään. Vastahakoisesti menin hänen kanssaan käsikynkkään ja lähdimme kulkemaan Nebulan läpi. Minulla ei ollut aavistustakaan, minne hän meitä johdatti, mutta seurasin häntä kuuliaisesti.

   Oikeastaan koko matkan Amadeus puhui omasta taustastaan, opinnoistaan, kavereistaan ja ajatuksistaan maailmasta. Minä nyökkäilin ja myöntelin. Olin onnellinen, ettei minun tarvinnut puhua juurikaan itsestäni. Tosin Amadeuksen jutut menivät välillä hieman yli hilseen. Se poika tuntui elävän ihan omassa maailmassaan. Ehkä hän vietti liikaa aikaa unissa.

   "Luotko sinä koskaan itsellesi unia?" hän kysyi äkkiä.

   "Joskus, kun koti-ikävä kasvaa kovasti. Silloin matkustan unessani takaisin Amsterdamiin ja vain puhun ystäväni ja äitini kanssa", vastasin.

   "Mikä loistava idea! Voisi itsekin kokeilla. Minä yleensä luon ihan omia maailmoja. Niissä on upeaa seikkailla ja keksiä täysin uusia juttuja. Mitä kaikkea sinä muuten hallitset? Minulla on unien lisäksi jään ja lumen voimat", Amadeus selitti.